»Minä olen nähnyt kuninkaantyttären, ja minun mielestäni teidän pitäisi iloita hänen tulostaan.»
Mutta tuskin Pekka-seppä oli saanut tieltään sysimiehenpojan, kun eräs mies, joka oli kuljeksinut vuosikausia lainsuojattomana Suursalolla, saapui kylään. Nahkapuvussaan ja pitkä parta leikkaamattomana hän muistutti villieläintä, mutta hän nauroi ääneen ilosta juostessaan ja heiluttaessaan vihreää oksaa päänsä yläpuolella rauhanmerkkinä. Hän juoksi koko kylän halki, pysähtyi jokaisen mustuneen raunion kohdalle ja huusi niin kovaa, että hänen äänensä kantautui maakuoppiin asti, joissa ihmiset asuivat: »Kuninkaantytär tulee. Minä olen nähnyt kuninkaantyttären.»
Niin saapui lainsuojaton myös Folke Lagmanin suureen taloon ja huusi yhtä kovaa siellä kuin muuallakin. Mutta Folke Lagman, kuultuaan hänen äänensä, astui esiin vanhana ja kumarana kellarikäytävästä ja sanoi hänelle: »Rauha olkoon sinulle, sinä lainsuojaton. Ei sinun tarvitse tulla valhe suussasi viekoitellaksesi meiltä anteeksiantoa. Minä päästän sinut pannasta. Älä palaa enää takaisin metsään. Me olemme itse kuin lainsuojattomia, emme tuomitse ketään lähtemään maanpakolaisena luotamme.»
»Miksi et tahdo uskoa minua?» sanoi lainsuojaton. »Etkö muista, että kuningas Inge on luvannut lähettää rauhanneitsyen tänä keväänä?»
Kun hän sanoi tämän, loi vanhus häneen väsyneen ja toivottoman katseen. »En tiedä minä mitään siitä, että nyt on kevät», hän sanoi. »Ystäväni, meille poloisille talonpojille on nyt syksy ja kevät yhdentekevä. Jääköön hanki puolestamme sulamatta pellolle, sillä auramme ei viillä siihen vakoa. Jääköön sade pilvistä putoamatta, ja siemen maatkoon maassa itämättä ja versomatta. Me emme kylvä emmekä korjaa eloa. Me istumme hiljaa ja odotamme perikatoa.»
Mutta tällä välin tuli metsästä köyhiä erämiehiä ja orjia, jotka olivat karannet herrainsa palveluksesta, ja kertoivat uutisen väelle, joka oli kokoontunut kolmikulmalle. Toivo syttyi moneen silmäpariin, mutta vanha eukko Sigrid Toorintytär istui yhä synkeänä ja puhui unistaan.
»Voi sitä ken toivoo, ennen kuin on nähnyt kuninkaantyttären omin silmin», hän huusi. »Kun hän välkkyvänä ratsastaa metsänreunassa hopealla kengitetyllä varsallaan, kun helminen kruunu loistaa yli laakson, silloin voivat rajatalonpojat ruveta toivomaan.»
Tuskin hän oli sanonut sen, kun Katri Wullum ja Valpuri Toot huudahtivat: »Jumalan äiti, auta meitä!» ja loivat katseensa metsänrantaan, minne tie johti tiheästä metsästä kuin kellariholvista.
Silloin alkoivat kaikki huutaa toisilleen: »Tulkaa tänne ja katsokaa! — Mitä tämä on? Jumalan äiti, auta meitä? — Varjostakaa kädellä silmiänne ja katsokaa metsää kohti!»
»Eikö sieltä tule neito kauniin saattueensa kera? Näemmekö kaikki hänet?»