Kaikki nuo säikähtyneet ja metsistyneet ihmiset alkoivat huutaa ja kurotella käsiään.
»Eikö se ole haltija?» huusivat he. »Eikö tämä ole peikon ilveitä?
Näemmekö kaikki kuninkaantyttären?»
He lankesivat polvilleen ja alkoivat rukoilla ja laulaa hurskaita lauluja. He kiirehtivät kellotapuliin ja soittivat koetellakseen, oliko tuo kaunis neito peikko, joka pelkäsi kellojen kuminaa.
Mutta kun vanha, pitkänäköinen Sigrid Toorintytär huomasi, että tummasta metsästä ratsasti neito esiin, ei hän epäillyt, vaan huusi ensimmäisenä:
»Oi rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka. Sinä et ole haltija, sinä olet kuninkaantytär. Kiittäkää, ylistäkää! Oi armahin, että vihdoinkin saavuit! Että ratsastat tähän laaksoon!»
Sigrid Toorintytär heilutti keppiä korkealla päänsä yläpuolella ja riensi kuninkaantytärtä vastaan jäljessään kaikki kansa.
»Rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka!» huusivat kaikki hänelle.
Ja kun he olivat aivan lähellä häntä, he huusivat:
»Rakkahin, suloisin, sinä loistat kauniina kruunusi alla. Vedä silkkihuntu silmiltäsi! Suo että näemme sinut oikein.»
He tunkeutuivat ihan lähelle suurta, mustaa ratsua, joka astui juhlallisena purppuraloimessaan ja suuret töyhdöt keinuen korvanjuuressa, harja jaettuna palmikkoihin, joihin oli kiedottu kultasiteitä.