»Rakkahin, suloisin!» he huusivat. »Se on varmaan siivo, tuo suuri musta hevonen! Rakkahin, sinä vihdoinkin saavuit!»
Margareta Fredkullan ratsua seurasi monta jaloa herraa ja rouvaa hänen isänsä maasta, mutta hänen hevosensa edessä kulki köyhä talonpoika, joka kantoi murtunutta keihästä ja huusi herkeämättä:
»Tässä ratsastaa ihana rauhan neitsyt. Tässä ratsastaa Margareta
Fredkulla!»
Koko ajan ratsastaessaan rajamaan halki oli kuninkaantytär nähnyt ilon ja rauhallisuuden leviävän kansaan. Mihin ikinä hän oli saapunut, hän oli nähnyt talonpoikien painavan auran maahan ja perheenäitien levittävän kankaita valkenemaan. Nälkäinen karja oli laskettu laitumelle, nuoret olivat jälleen uskaltaneet koristella itseään rannerenkain ja sormuksin. Kypärät ja miekat oli viskattu asearkkuun.
Missä ikinä hän oli kulkenut, siellä olivat lapset ja naiset rientäneet kukkasin ja hennoin kevätlehvin häntä vastaan. Ja Suursalolla oli vanha, metsäläistä muistuttava sysimies tullut juosten ja kutsunut hänet majaansa ilahduttaakseen häntä pakkasen puremilla marjoilla.
Muttei tuota kaunista kuninkaantytärtä ollut missään tervehditty sellaisella ilolla kuin Storgårdsbyn kylässä.
Pari miestä tarttui hevosen ohjaksiin ja alkoi varovasti taluttaa sitä alamäessä.
»Jumala sinua siunatkoon!» he huusivat hänelle. »Jumala siunatkoon kauniita kasvojasi! Jumala siunatkoon sinua, Fredkulla!»
Seurueen laskeutuessa Suurkartanonkylää kohti juoksivat talonpojat kuninkaantyttären rinnalla ja kertoivat läähättäen hänelle, miten olivat kärsineet ja odottaneet. He puhuivat hänelle kaikesta, mitä olivat kokeneet pitkän sodan aikana.
Kun he vihdoinkin olivat saapuneet kolmikulmalle, tempasi Fredkulla itselleen ohjakset ja pysäytti suuren ratsun. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin suurta kurjuutta. Hän loi katseensa palaneihin raunioihin ja ryöstettyihin taloihin ja katseli noita poloisia ihmisiä. Ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.