Mutta silloin talonpoikaisnaiset suutelivat hänen käsiään ja huusivat hänelle, etteivät he enää olleet surullisia, koska hän oli tullut. Nyt oli rauhanneitsyt heidän keskellään, nyt loppuu heidän kärsimyksensä.
»Älä ajattele meitä, Fredkulla», he sanoivat, »älä itke kurjuuttamme. Ajattele kuningas Maunua, tuota suurta sankaria, jonka omaksi sinä tulet. Hymyile lempeästi hänelle. Hivele ajatuksissasi hänen pitkää, vaaleata, silkinkarvaista tukkaansa.»
Ja kun kuninkaantytär yhä istui hiljaa hevosen selässä ja itki, alkoivat he kaikki lohduttaa häntä.
»Nyt ei ole aikaa itkeä, neito», he huusivat. »Katsohan, tässä on joki ja tuonpuoleisella rannalla on Norja, siellä on laivoista rikas Kungahälla, missä ylkäsi sinua odottaa. Jumala sinua siunatkoon! Kuningas kyllä varmaan iloitsee sinä hetkenä, jolloin saa sulkea sinut syliinsä.»
»Katso, neito, nyt tiedetään jo joen molemmilla rannoilla, että olet saapunut. Katso ilotulia, jotka syttyvät joka kummulla! Katso, kansaa tulvii joelle! Ja kuule, että he tuolla ovat oppineet jo huutamaan: 'Terve, Fredkulla'. Sinä voit kuulla sanat, ne kaikuvat selvästi yli veden.»
Mutta Fredkulla ei voinut lohduttautua, vaan piteli yhä murheissaan hevosta paikoillaan ja silmäili vuoroin kutakin. Hän näki heidät ryysyisinä ja sairaina, hän näki heidät niin metsistyneinä, etteivät enää olleet ihmisten kaltaisia.
Silloin hän nosti korkealle kätensä merkiksi siitä, että tahtoi puhua, ja kaikki vaikenivat hänen ympärillään.
Niin puhui Margareta Fredkulla kolmikulmalla Storgårdsbyn poltetussa kylässä, ja kaikki nuo köyhät ihmiset kuuntelivat häntä, ja häntä kuuntelivat myöskin ne korkeat herrat ja rouvat, jotka ratsastivat hänen saattueessaan.
»Minä tahdon, että te kaikki muistatte sen, mitä nyt lupaan Jumalan ja kaikkien pyhäin kautta: Niin kauan kuin kieleni voi puhua, niin kauan kuin veri virtaa sydämessäni, niin kauan minä toimin rauhan töissä.»
Tässä hän vaikeni, ikään kuin olisi käsittänyt, että lupauksessa piili vaara, ja sitten hän lisäsi: »Vaikka se veisi minulta hengen ja onnen.»