Tehtyään tämän lupauksen kuninkaantytär nosti iloisena katseensa eikä itkenyt enää. Hän ohjasi hevosensa eteenpäin tietä, joka johti lauttauspaikkaan.
Mutta tiepuolen vehreällä nurmella istui pieni paimenpoika. Hän oli aivan yhtä iloinen kuin muutkin ja tahtoi antaa kuninkaantyttärelle parhaansa. Hän alkoi laulaa hänelle pientä rakkauslaulua kaukaisesta pohjolan kuninkaasta, joka kaipasi idän keisarintytärtä.
Ja jälleen istui Fredkulla hiljaa hevosensa selässä ja kuunteli poikaa, joka lauloi korkealla ja kirkkaalla äänellä:
Yks on, mi valvomahan yökausiks sitoo minut, yks on, mi minun estää iloja nauttimasta, tuo idän kaunis impi, mi valtakuntans' suojaa, Matilda, sotijalo, keisarin tumma tytär.
Kodissa parempaa ei kuin ylväs, kaunis vaimo. Nyt murhe mua seuraa tupahan, tantereille. Kun käräjiltä palaan, se ratsullani istuu. Saa omaksein en koskaan tytärtä keisarin ma.
Niin kuului laulu, ja kun kuninkaantytär oli kuunnellut sen loppuun, hän hymyili pojalle ja kysyi, kuka oli laulun sepittänyt.
Eikä yksikään ymmärtänyt estää paimenpoikaa, vaan tämä vastasi kysymykseen, ylpeänä siitä että osasi vastata:
»Kuningas Maunu on sen laulun sepittänyt ajatellessaan Matildaa, keisarin tytärtä.»
Oi sitä surua, joka silloin valtasi lempeän Fredkullan.
»Onko kuningas Maunu sepittänyt tuon laulun?» hän huudahti. »Mitä tekisin silloin minä hänen luonaan, joka kaipaa Itämaan keisarintytärtä? Minusta ei hän ole sepittänyt lauluja, jotka kiertävät miehestä mieheen yli koko maan. Minua kohtaan ei hänen sydämessään ole lainkaan rakkautta.»