Kerran keskipäivällä oli kovin kuuma, ja Raniero oli heittäytynyt nukkumaan pensaikkoon. Hän nukkui sikeästi ja kynttilä seisoi hänen vieressään parin kiven välissä. Mutta kun Raniero oli nukkunut hetken aikaa, alkoi sataa, ja sadetta kesti varsin kauan hänen heräämättään. Kun hän vihdoin hätkähti hereille, oli maa märkänä hänen ympärillään ja hän tuskin uskalsi vilkaista kynttilään pelosta, että se olisi sammunut.
Mutta kynttilä paloi rauhallisesti ja turvallisesti sateesta huolimatta ja Raniero näki, että syynä siihen oli kaksi pientä lintua, jotka lentää lekuttelivat hiukan liekin yläpuolella. Ne hyväilivät nokillaan toisiaan ja pitelivät siipiään levällään, ja siten ne olivat suojelleet liekkiä sateelta.
Raniero otti heti hatun päästään ja ripusti sen liekin yläpuolelle. Sitten hän ojensi kätensä pieniä lintuja kohti, sillä hänen teki mielensä hyväillä niitä. Eikä kumpikaan paennut häntä, vaan hän saattoi ottaa ne kiinni.
Raniero ihmetteli suuresti, etteivät linnut pelänneet häntä. Mutta hän ajatteli: Ne eivät pelkää minua siksi, että ne tietävät minun vain ajattelevan, miten voisin suojella sitä, mikä on kaikkein arinta maailmassa.
* * * * *
Raniero ratsasti Nikean lähitienoilla. Hän kohtasi silloin länsimaiden herroja, jotka johtivat apujoukkoa pyhään maahan. Tässä joukossa oli myös Robert Taillefer, kuljeskeleva ritari ja trubaduuri.
Raniero ratsasti kuluneessa kaavussaan, kynttilä kädessä, ja sotilaat alkoivat tavallisuuden mukaan huutaa: "Hullu, hullu!" Mutta Robert käski heitä vaikenemaan ja puhutteli ratsumiestä:
"Oletko ratsastanut kauan tällä tavalla?" kysyi hän häneltä.
"Olen ratsastanut tällä tavalla Jerusalemista asti", vastasi Raniero.
"Onko kynttiläsi sammunut monta kertaa matkan varrella?"