"Kynttilässäni palaa vielä sama liekki kuin Jerusalemista lähtiessäni", sanoi Raniero.
Silloin sanoi Robert Taillefer hänelle: "Minäkin olen yksi niitä, jotka kantavat liekkiä mukanansa, ja minä tahtoisin, että se palaisi ikuisesti. Mutta ehkäpä sinä, joka olet tuonut kynttiläsi Jerusalemista saakka, voisit sanoa minulle, mitä minun tulisi tehdä, jotta se ei sammuisi."
Silloin Raniero vastasi: "Herra, se on raskasta työtä, vaikka se näyttää vähäiseltä. Minä en suinkaan tahtoisi kehoittaa teitä samanlaiseen yritykseen. Sillä tämä pieni liekki vaatii, ettette ajattele enää mitään muuta. Se ei salli teidän armastella, jos teillä olisi siihen halua, ettekä myöskään liekin vuoksi uskalla istahtaa juomaseuraan. Te ette saa ajatella mitään muuta kuin juuri tuota liekkiä, eikä teillä saa olla mitään muuta iloa. Mutta kaikkein eniten varoittaisin teitä lähtemästä tälle samalle matkalle, jota minä nyt olen koettanut, erittäinkin sen vuoksi, ettette hetkeksikään voi tuntea olevanne turvassa. Vaikka olisitte kuinka monesta vaarasta pelastanut liekin, ette sittenkään hetkeäkään voi olla varma, vaan teidän täytyy olla valmistunut siihen, että jo seuraavassa silmänräpäyksessä voitte sen kadottaa."
Mutta Robert Taillefer kohotti kopeasti päätään ja virkkoi: "Mitä sinä liekillesi olet tehnyt, sen minäkin voinen tehdä omalleni."
* * * * *
Raniero oli tullut Italiaan. Hän ratsasti eräänä päivänä yksinäisillä teillä korkealla vuoristossa. Silloin tuli eräs vaimo juosten hänen jäljessään ja pyysi saada tulta hänen kynttilästään. "Tuli on sammunut kotonani", sanoi hän, "ja lapseni ovat nälissään. Lainaa minulle tulta, niin että voisin lämmittää uunia ja leipoa heille leipää!"
Hän ojensi kätensä kynttilää kohti, mutta Raniero piteli sitä syrjässä, sillä hän ei tahtonut, että liekillä sytytettäisiin mitään muuta kuin pyhän neitsyen kuvan edessä olevat kynttilät.
Silloin sanoi vaimo hänelle: "Anna minulle tulta, pyhiinvaeltaja, sillä lasteni elämä on se liekki, jota minun tulee pitää vireillä!" Ja näiden sanojen johdosta antoi Raniero hänen sytyttää lamppunsa sydämen omalla liekillänsä.
Muutamia tunteja myöhemmin ratsasti Raniero erääseen kylään. Se sijaitsi korkealla vuorella, niin että siellä vallitsi kova kylmyys. Nuori talonpoika seisoi tien varrella ja näki mies paran, joka tuli ratsain, kulunut kaapu yllään. Hän riisui reippaasti päältään lyhyen vaippansa ja heitti sen ratsastajalle. Mutta vaippa osui suoraan kynttilään ja sammutti sen.
Raniero muisti silloin vaimon, joka oli saanut häneltä tulta. Hän kääntyi takaisin hänen luoksensa ja sai kynttilänsä uudestaan sytytetyksi pyhällä tulella.