Kun hänen piti jatkaa matkaansa, hän sanoi vaimolle: "Sinä sanot, että se liekki, jota sinun tulee hoitaa, on sinun lastesi elämä. Voitko sanoa minulle, mikä se liekki on nimeltänsä, jota minä olen kuljettanut niin pitkiä matkoja?"
"Missä sinun liekkisi sytytettiin?" kysyi vaimo.
"Se sytytettiin Kristuksen haudalla", sanoi Raniero.
"Sitten sitä ei voi nimittää muuksi kuin lempeydeksi ja ihmisrakkaudeksi", sanoi hän.
Raniero nauroi tälle vastaukselle. Hän oli mielestään kummallinen apostoli senkaltaisia hyveitä edustamaan.
* * * * *
Raniero ratsasti kaunismuotoisten, sinertävien kukkuloiden keskellä.
Hän huomasi lähestyvänsä Firenzeä.
Hän ajatteli, että hän nyt pian pääsisi vapaaksi liekistänsä. Hän muisti telttaansa Jerusalemissa, jonka hän oli jättänyt täynnä sotasaalista, ja urhoollisia sotilaitansa, jotka olivat jääneet Palestiinaan ja jotka tulisivat iloitsemaan, kun hän uudelleen ryhtyisi sotatoimeensa ja johdattaisi heitä voittoihin ja valloituksiin.
Silloin Raniero huomasi, ettei hän tuntenut iloa ajatellessaan kaikkea tätä, vaan että hänen ajatuksensa suuntautuivat mieluummin muualle.
Raniero huomasi silloin ensi kertaa, ettei hän enää ollut sama mies, joka oli lähtenyt Jerusalemista matkalle. Kuljettaessaan liekkiä hänen oli täytynyt iloita kaikista, jotka olivat olleet rauhallisia ja viisaita ja laupiaita.