Mutta juuri kun he aikoivat kääntyä tälle kadulle, kohtasi heitä pahin este.
Sattuipa, että samassa hetkessä, kun Faustina tuli sille kadulle, joka ulottuu maaherranpalatsista Oikeudenportille ja Golgatalle, siinä kuljetettiin vankia ristiinnaulittavaksi.
Hänen edellänsä riensi joukko nuoria, hurjia ihmisiä, jotka tahtoivat katsella teloitusta. He kulkivat juosten kadulla, huitoivat innoissaan käsivarsiaan ja kiljuivat tolkuttomasti ilosta, sillä he toivoivat saavansa nähdä jotakin, jota heille ei joka päivä tarjottu.
Heidän jäljessään astui pitkäliepeiset puvut yllään joukko miehiä, jotka näyttivät olevan kaupungin ylhäisimpiä ja parhaimpia. Sitten tuli naisia, joista useat olivat kyynelsilmin. Joukko köyhiä ja raajarikkoja kulki mukana päästäen korviasärkeviä huutoja.
"Oi Jumala", huusivat he, "pelasta hänet! Lähetä enkelisi häntä pelastamaan! Lähetä auttaja hänen suureen tuskaansa!"
Vihdoin tuli muutamia sotamiehiä ratsain. He valvoivat, ettei kukaan kansasta hyökkäisi vangin luo ja yrittäisi häntä vapauttaa.
Heti heidän jäljessään astuivat teloittajat, jotka kuljettivat ristiinnaulittavaa miestä. He olivat asettaneet suuren, raskaan puuristin hänen olkapäälleen, mutta mies oli liian heikko tätä kuormaa kantamaan. Se painoi häntä siinä määrin, että hänen ruumiinsa taipui aivan maahan. Hän oli painanut päänsä niin alas, ettei kukaan voinut nähdä hänen kasvojaan.
Faustina seisoi pienen sivukadun suussa ja katseli kuolemaantuomitun raskasta vaellusta. Ihmeekseen hän näki, että tällä oli purppuravaippa hartioillaan ja orjantappurakruunu päässä.
"Ken on tuo mies?" kysyi hän.
Eräs vieressäseisoja vastasi hänelle: "Se on muuan, joka on pyrkinyt keisariksi."