"Hänen täytyy siis kuolla asian vuoksi, jota ei kannattaisi tavoitella", sanoi vanha nainen surullisesti.
Tuomittu horjui ristin painon alla. Hän astui yhä hitaammin eteenpäin. Teloittajat olivat sitoneet nuoran hänen vyötäisilleen ja alkoivat nyt vetää siitä kiirehtiäkseen häntä. Mutta kun he vetivät nuorasta, kaatui mies kumoon ja jäi maahan makaamaan ristin alle.
Syntyi kova hälinä. Roomalaisilla ratsumiehillä oli täysi työ pidättäessään kansaa loitommalla. He uhkasivat miekoillaan paria naista, jotka kiiruhtivat auttamaan kaatunutta. Teloittajat koettivat lyömällä ja työntämällä saada häntä nousemaan, mutta risti oli hänelle esteenä. Vihdoin tarttui pari heistä ristiin kohottaakseen sitä.
Silloin mies kohotti päänsä ja vanha Faustina saattoi nähdä hänen kasvonsa. Posket olivat naarmuissa ja hänen otsallaan, jota orjantappurakruunu oli haavoittanut, helmeili muutamia veripisaroita. Hiukset riippuivat sekavina suortuvina, hien ja veren tahmentamina. Hänen suunsa oli puristettu lujasti kiinni, mutta huulet värisivät, ikään kuin hän väkivoimalla olisi pidättänyt huutoa. Silmät tuijottivat kyyneltyneinä eteensä ja ne olivat melkein sammuneet tuskasta ja väsymyksestä.
Mutta tämän puolikuolleen ihmisen kasvojen takaa ilmestyi vanhukselle ikään kuin näyssä kauniit ja kalpeat kasvojenpiirteet, ihanat ja majesteetilliset silmät, lempeät juonteet huulien ympärillä, ja tuon vieraan miehen onnettomuus ja alennus herätti äkkiä hänen sääliänsä ja liikutustansa.
"Oi, mitä sinulle, ihmisparalle on tehty?" huudahti Faustina ja astui lähemmäksi häntä silmät täynnä kyyneliä. Hän unohti oman surunsa ja levottomuutensa tämän kiusatun ihmisen kärsimyksen vuoksi. Hänen sydämensä oli pakahtua säälistä. Hän tahtoi niinkuin toisetkin naiset kiiruhtaa hänen luokseen ja riistää hänet teloittajien käsistä.
Kaatunut näki, miten vanha nainen tuli hänen luokseen, ja hän ryömi lähemmäksi häntä. Hän ikään kuin odotti, että tämä olisi suojellut häntä kaikilta hänen ahdistajiltaan ja kiusaajiltaan. Hän syleili Faustinan polvia. Hän painautui häntä vasten kuin lapsi, joka pakenee äitinsä turviin.
Vanhus kumartui hänen ylitseen ja samalla kun hänen kyyneleensä valuivat, tunsi hän autuaallista iloa sen johdosta, että mies oli etsinyt turvaa hänen luotansa. Faustina kietoi toisen käsivartensa hänen kaulaansa ja aivan kuin äiti, joka ensi työkseen pyyhkii pois kyyneleet lapsen silmistä, hän painoi viileän, hienon, liinaisen hikiliinansa hänen kasvoillensa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja veripisarat.
Mutta samassa teloittajat olivat saaneet ristin pystyyn. He tulivat nyt raahaamaan pois vankia. Kärsimättöminä viivytyksestä he kuljettivat häntä nyt kiireesti eteenpäin. Kuolemaantuomittu vaikeroi ääneensä, kun hänet raastettiin pois siitä tyyssijasta, jonka hän oli löytänyt, mutta hän ei tehnyt vastarintaa.
Mutta Faustina tarttui häneen kiinni pidättääkseen häntä, ja kun hänen vanhat, heikot kätensä eivät mihinkään kyenneet, vaan hän näki häntä vietävän pois, tuntui hänestä ikään kuin joku olisi riistänyt häneltä hänen oman lapsensa ja hän huusi: "Ei, ei! Älkää viekö häntä pois! Hän ei saa kuolla! Hän ei saa kuolla!"