Ja hän levitti siipensä, niin etteivät pienokaiset voineet nähdä mitään. He kuulivat vain kumisevia vasaraniskuja, valituksia ja kansan hurjaa huutoa.
Punatulkku seurasi kauhistunein silmin tätä näkyä. Hän ei voinut irroittaa katsettaan näistä onnettomista.
"Kuinka ihmiset ovat julmia!" sanoi hän hetken kuluttua. "Ei siinä kyllin, että he naulaavat nuo ihmisparat kiinni ristiin, vaan yhden päähän he ovat panneet pistävän orjantappurakruununkin.
"Minä näen, että okaat ovat repineet hänen otsaansa, niin että verta tihkuu", jatkoi lintu. "Ja tuo mies on niin kaunis ja katsoo ympärilleen niin lempeästi, että jokaisen pitäisi rakastaa häntä. Minusta tuntuu aivan kuin nuolenkärki lävistäisi sydämeni nähdessäni hänen tuskansa." Pieni lintu tunsi yhä syvempää sääliä orjantappuroilla kruunattua kohtaan.
"Jos olisin veljeni kotka", ajatteli se, "kiskoisin naulat hänen käsistään ja karkottaisin terävillä kynsilläni kaikki, jotka häntä kiusaavat."
Lintu näki miten veri tippui ristiinnaulitun otsalle, ja silloin se ei enää voinut pysyä hiljaa pesässään.
"Vaikka olenkin pieni ja heikko, voinen kuitenkin tehdä jotakin hyvää tuolle kiusatulle raukalle", ajatteli lintu. Ja se lähti pesästään lentoon kierrellen suurissa kaarissa ristiinnaulitun ympärillä.
Lintu kiersi häntä monta kertaa uskaltamatta lähestyä, sillä se oli arka eikä ollut koskaan uskaltanut tulla ihmisen lähelle. Mutta vähitellen se rohkaisi mielensä, lensi hänen luokseen ja veti nokallaan pois orjantappurapiikin, joka oli tunkeutunut ristiinnaulitun otsaan.
Mutta linnun sitä tehdessä tipahti pisara ristiinnaulitun verta sen rinnalle. Se levisi nopeasti pitkin rintaa ja punasi kaikki pienet hennot rintasulat.
Mutta ristiinnaulittu avasi huulensa ja kuiskasi linnulle:
"Armeliaisuutesi vuoksi saat sen, mitä innokkaimmin olet toivonut."