"Jospa hän vain pääsisi ylös äidin kanssa", sanoi hän.
Vapahtaja katseli vain Pyhää Pietaria suurin, surullisin silmin. "Ei sitä painoa ole olemassa, jota minun enkelini ei jaksaisi nostaa", sanoi hän.
Matka alas syvyyteen oli niin pitkä, ettei ainoakaan auringonsäde päässyt sinne tunkeutumaan, vaan siellä oli täysi pimeys. Mutta tuntui siltä kuin enkeli lentäessään olisi kuljettanut mukanaan hiukan kirkkautta ja valoa, niin että Pyhän Pietarin oli mahdollista nähdä millaista siellä alhaalla oli.
Siellä oli ääretön, musta kalliokorpi, terävät, huippupäiset vuoret peittivät koko pohjan ja niiden välissä kiilsi musta vesi lätäköissä. Siellä ei ollut ainoatakaan vihreää kortta, ei puuta, ei elon merkkiäkään.
Mutta kaikkialle näille autioille kallioille olivat kadotukseen joutuneet vainajat kiivenneet. He retkottivat kallioiden huipuilla, jonne he olivat kiivenneet toivoen pääsevänsä pois rotkosta, ja kun he olivat huomanneet, etteivät he voineetkaan päästä minnekään, he olivat jääneet paikoilleen epätoivosta kivettyneinä.
Pyhä Pietari näki muutamien istuvan tai makaavan kädet ojossa, alituisen kaipauksen vallassa ja silmät kiintyneinä ylöspäin. Toiset olivat peittäneet kasvonsa käsillään, ikään kuin karkottaakseen luotaan heitä ympäröivän toivottoman kauhun. He olivat kaikki liikkumattomina, ei kukaan heistä viitsinyt liikuttaa sormeaankaan. Toiset makasivat aivan hiljaa vesilätäköissä koettamattakaan päästä ylös.
Kadotettujen joukko oli hirvittävän suuri. Rotkon pohja näytti olevan yhtenä ainoana ruumis- ja pääläjänä.
Ja Pyhä Pietari joutui jälleen levottomuuden valtaan. "Saat nähdä, ettei enkeli löydä häntä", sanoi hän Vapahtajalle.
Vapahtaja katsoi häneen yhtä murheellisesti kuin äskenkin. Hän tiesi kyllä, ettei Pyhän Pietarin tarvinnut olla huolissaan enkelin vuoksi.
Mutta Pyhästä Pietarista tuntui yhä, ettei enkeli voinut löytää hänen äitiään tuosta suuresta kadotettujen joukosta. Tämä levitti siipensä ja liiteli edestakaisin syvyyden yli etsiessään häntä.