"Kaiku, kaiku, ennusta!"
"Ennusta!" vastasi kaiku.
"Saanko pian sulhasen?"
"Sulhasen!" vastasi kaiku.
"Onko hän kaunis?"
"Kaunis!" vastasi kaiku.
"Onko hän rikas?"
"Rikas!" vastasi kaiku.
"Tottako puhut vai valhetta?"
"Valhetta!" vastasi kaiku.
Pappilanneiti oli itse opettanut tämän lorun pikkupiialle muutamia kuukausia sitten, mutta silloin kaikki olikin toisin kuin nyt. Nyt hän ei jaksanut enää kiusotella kaikua.
Pikkupiika pysytteli hänen rinnallaan, kunnes he tulivat sorakuopalle, joka oli länsipuolella tietä, aivan kallion kupeella. Silloin hän juoksi pappilanneiden luota ja hyppäsi kuoppaan etsien kissankultaa alaspudonneiden kivien välistä. Vasta sitten, kun pappilanneiti katosi tienkäänteessä melkein näkyvistä, kiiruhti hän taas hänen jälkeensä.
Sitten he astuivat yhdessä puron partaalle. Pikkupiian mielestä oli aivan käsittämätöntä, miten pappilanneiti saattoi kulkea puron ohitse pysähtymättä sitä edes katselemaan. Se virtasi voimakkaana ja kopeana metsäisen rinteen kupeelta, kohisten pieninä koskina ja putouksina ennenkuin se ennätti tielle saakka. Kun se sitten suurella vaivalla ja pauhulla oli tunkeutunut tien ylimenopaikan alitse, oli sen vaikea pysytellä entisessä uomassaan, vaan riistäytyi valloilleen ja paisui pitkin maata. Mutta sitä pikkupiika ei voinut sietää. Hän kiiruhti tien alapuolelle ja alkoi kaivaa ja laittaa patoa ja pakoitti sen takaisin entiseen uomaansa.
Hän olisi ollut hyvin kiitollinen, jos pappilanneiti olisi auttanut häntä. Mutta pappilanneiti jaksoi töin-tuskin kävellä tasaisella tiellä. Ei hän omasta mielestään kävellytkään, vaan laahautui vain eteenpäin. Muina vuosina hänkin oli laittanut patoja purolle, mutta silloinhan hän olikin ollut lapsi.
Hän pysähtyi, sillä hän ymmärsi nyt äkkiä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän oli tullut vanhaksi: nuoruus ja nuoruudenilo oli häneltä riistetty.
Pappilanneiti astui astumistaan, ja pikkupiika sai luvan heittää puron oman onnensa nojaan ja seurata häntä. Mutta ei hän sittenkään pysynyt kauan tiellä.
He tulivat veräjälle, joka johti hakaan, ja siellä pikkupiika tiesi valkovuokkojen kasvavan. Ne eivät olleet vielä täydessä kukassa, mutta kevät oli sittenkin ehtinyt jo niin pitkälle, että niitä saattoi löytää milloin hyvänsä. Pikkupiika avasi veräjän kurkistaakseen vain hiukan sinne. Hän oli päättänyt tuoda kotiin ensimäisen valkovuokon.
Pappilanneiti kulki aivankuin vanha ihminen, eikä hänen tehnyt lainkaan mieli etsiä kevätkukkia. Vähän matkan päässä oli pikkupiialla ystävä, jota hän aina kävi tervehtimässä. Suuressa ontossa koivussa, kaikkein suurimmassa puussa Lövdalan maalla asui kissapöllö. Pikkupiika otti maasta tikun ja pisti sen kissapöllön pesään, ja lintu ojensi esiin jalkansa ja koetti työntää tikkua syrjään. Pikkupiika ei nähnyt kissapöllöstä koskaan muuta kuin sen suuret kynnet. Sen tiesi myös pappilanneiti varsin hyvin, sillä hänkin oli aikoinaan kiusotellut kissapöllöä. Nyt hän ei ymmärtänyt, mitä huvia siinä oli saattanut olla.
Heti kun he olivat astuneet kissapöllön pesän ohi, kiiruhti pikkupiika pappilanneiden rinnalle, ja nyt pappilanneiti tiesi, ettei tyttö vähään aikaan malttaisi poistua hänen luotaan. Sillä hetken kuluttua he tulivat vanhan sammaleisen kiviaitauksen kohdalle, jossa joskus kummitteli. Ah, kuinka pappilanneiti ikävöi sitä aikaa, jolloin hänkin oli pelännyt tuota hirveää, päätöntä pappia, joka joskus ilmestyi juuri tämän kiviaitauksen luona.