Oli ylämäki, ja pappilanneiti huomasi, ettei hän päässyt kulkemaan eteenpäin nopeammin kuin etana. Hän pelkäsi, ettei hän koskaan jaksaisi nousta mäen päälle.
Hän ei kävellyt koskaan pitemmälle kuin tälle mäelle. Tien reunassa, mäen päällä, oli suuri kivipaasi, jota sanottiin Lepokiveksi, ja siihen hän istahti hetkeksi. Paaden etusivuun oli hakattu pieni istuinpaikka, juuri niin suuri, että hän ja pikkupiika mahtuivat siihen. Pappilanneiti sulki silmänsä, hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut sanoa sanaakaan. Pikkupiika pysyi aivan ääneti. Kerran vain pappilanneiti katsoi ylös, sillä hän luuli, että tyttö oli lähtenyt taas jollekin retkeilylle. Mutta hän istuikin paikoillaan ja siveli hiljaa kädellään pappilanneiden hameen helmaa, joka oli jäänyt hänen polvelleen.
Koko maailma tuntui kovin surkealta pappilanneiden mielestä, jonka kuitenkin oli määrä periä Lövdala sekä koko pitäjä. Hänestä tuntui, että kaikki muut paitsi tämä lapsi raukka, olivat hyljänneet hänet.
Hän tunsi olevansa vanha ja heikko juuri sen vuoksi, että kaikki olivat hyljänneet hänet. Hän oli yhtä yksinäinen kuin ihminen, jolta kaikki ystävät ovat kuolleet.
Sen jälkeen kuin hän oli käynyt Svanskogissa, ei hän ollut tavannut ketään, joka olisi kohdellut häntä ystävällisesti ja hellinyt häntä. Ensi aikoina kotiin palattuansa, odotti hän joka päivä, että joku tulisi vapauttamaan häntä kaikista vaikeuksista. Hän ei tiennyt kuka tulisi, eikä hän tiennyt myöskään millä tavalla hän auttaisi häntä, mutta hänen mielestään noina kahtena päivänä oli tapahtunut niin paljon ihmeellistä, että uusia ihmeitä olisi pitänyt vielä tapahtua.
Mutta sitten päivä oli kulunut toisensa jälkeen tapahtumatta mitään. Viikko oli seurannut toistaan, ja ne olivat olleet niin samanlaisia, ettei hän voinut muistissaan niitä eroittaa edes toisistaan.
Hänen ympärillään oli niin omituisen hiljaista. Välistä hän kuvaili mielessään, että jossakin kaukana tapahtui jotain, joka koski häntä. Hän oli kuulevinaan ympärillään äänien kaikua, jotka puhuivat hänestä, ja välistä hän tunsi tuskaa, kun ei kukaan ikävöinyt häntä eikä tullut häntä tapaamaan. Mutta koko helmikuu, koko maaliskuu ja koko huhtikuu oli kulunut eikä hän sittenkään ollut saanut sanaa eikä kirjettä niiltä, jotka olivat vapaita ja saattoivat liikkua niinkuin heidän mielensä teki, eivätkä, niinkuin hän, olleet kahlehditut rautahäkkiin.
Hän alkoi nyt ymmärtää, ettei kukaan enää tulisikaan. Hänen täytyi taistella taistelunsa yksin, saamatta keltään apua. Mutta oli raskasta luopua kaikesta toivosta. Hän oli mielestään saanut niin voimakkaita ja hyviä ystäviä; hän ei vieläkään voinut käsittää, etteivät he välittäneet hänestä.
Vanha kivi, jolla hän istui, oli ollut tässä tienreunassa, niin sanottiin, aina siitä saakka, kun Lövdala ei ollut muuta kuin karjatalo keskellä raivaamatonta metsää, jonne paimentytöt joka kesä kuljettivat lehmänsä ja vuohensa. Silloin oli joku nuori renki hakannut istuinpaikan kivipaateen, jotta hänen armaallaan olisi lepopaikka. Tästä mäen harjalta, jossa kivi sijaitsi, saattoi nähdä aina Löven-järvelle ja kirkolle saakka, ja täällä varmaankin paimenet olivat monena iltana istuneet ja tähystelleet niitä, jotka tulivat heitä erämaasta hakemaan ihmisten ilmoille. Istuessaan tässä hän saattoi selvästi tuntea, että tämä paikka oli ollut oikea ikävän ja kaihon paikka.
Pappilanneiti painoi kasvonsa käteensä ja huokasi. Parasta, että ne, jotka tahtoivat häntä auttaa, tulisivat pian. Hän ei jaksanut enää kauan kestää. Ei häntä vaivannut mikään tauti, mutta hän oli kuolla ikävästä ja yksinäisyydestä. Tänne hän ei todellakaan jaksanut enää monta kertaa laahautua. Eikä hän yksin tarvinnut apua ja pelastusta, vaan koko Lövdalakin. Tämä koti, jossa hän rakasti joka ainoaa kiveä, oli joutua aivan hukkaan. Huhtikuu oli vasta loppupuolessa, ja paikalla istuessa tuli kylmä. Hän läksi hitaasti kotimatkalle, mutta nyt hän ei ajatellut enää itseään, vaan ainoastaan Lövdalaa.