Eräänä sunnuntaina, maaliskuun lopulla, oli isäkulta tullut kotiin kirkosta ja kertonut pastori Liljecronan pyytäneen, ettei häntä nimitettäisi kirkkoherraksi Sjöskogaan. Isäkulta oli puhunut siitä päivällispöydässä, ja Maija Liisa oli punastunut kovasti ja joutunut aivan haltioihinsa. Hän oli heti kysynyt, oliko isäkulta kuullut, miksei hän tahtonut ottaa vastaan tuota suurta paikkaa. Mutta siihen ei isäkulta osannut vastata mitään. Hän tiesi vain sen, että pastori Liljecrona vaikutti paljon hyvää seurakuntalaistensa parissa, ja lisäsi, että hän oli varmaan tavattoman kelpo mies, koska hän saattoi kieltäytyä varallisuudesta ja korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta voidakseen pysyä niiden luona, jotka tarvitsivat häntä.
Äitikultaa oli isän uutinen myös tavattomasti huvittanut. Hän kysyi, oliko todellakin totta, että Liljecrona oli vapautunut Sjöskogasta. Ja kun isäkulta oli vakuuttanut hänelle, että todellakin niin oli, oli äitikulta aivan äkkiä, niinkuin hänellä oli tapana puhua, sanonut, että hänen mielestään isäkullan pitäisi hakea sinne.
Varmaankaan ei isäkulta monta kertaa eläissään ollut jäänyt vastausta vaille, mutta nyt hän istui aivan ääneti ja tuijotti vain äitikultaan. Hän näytti melkein pelästyneeltä, ikäänkuin hänen mielestään olisi ollut suuri onnettomuus, että äitikulta oli saanut tuon päähänpiston. Hän ei suinkaan ollut enää varma siitä, olisiko hänellä voimaa kieltää sitä äitikullalta.
Maija Liisakin oli joutunut hämmästyksestä aivan ymmälle. Hänen olisi tehnyt mielensä luulla, että äitikulta vain laski leikkiä, mutta eihän se ollut äitikullan tapaista. Oikeastaan tuo ajatus ei ollut niinkään hullu — Maija Liisa oli itsekin monta kertaa ajatellut, että isäkullan olisi pitänyt olla piispa —, mutta nyt, sen jälkeen kuin hän oli saanut halvauksen, niin oli suorastaan väärin yllyttää häntä hakemaan niin suurta ja vaivaloista tointa. Isäkulta oli tosin viime aikoina tullut paljoa reippaammaksi, olipa jo melkein aivan ennallaankin, mutta tiesihän kuitenkin äitikulta, ettei hän ollut enää täydessä voimassaan.
Maija Liisa oli vaiti. Jos hän olisi uskaltanut tuoda esiin vastaväitteitään, niin silloin vasta äitikulta oikein olisi joutunut intoihinsa.
Kun äitikulta ei saanut kummaltakaan vastausta, puhui hän yhä edelleen asian puolesta. "Jos istuu liian kauan yhdellä ja samalla paikalla, niin tulee ennen aikojaan vanhaksi. Ei mikään ole niin hyödyllistä, kuin pudistaa mukavuus hartioiltaan ja tarttua uuteen työhön."
Maija Liisa arveli, että isäkullan voimat olivat jo niin huonot, ettei lisätyöstä hänelle ollut hyötyä, mutta sittenkin hän pysyi yhä vielä vaiti.
Silloin äitikulta alkoi puhua asiasta, ikäänkuin isäkulta olisi jo suostunut hänen ehdoitukseensa. Varmaan koko vaali oli nyt uudistettava, mutta joka tapauksessa piti isäkullan jo huomispäivänä lähteä Karlstadiin tarkemmin sitä tiedustelemaan, ja kaikkein parasta olisi, jos hän samalla lähtisi aina Tukholmaan asti ja jättäisi itse hakemuksensa Kuninkaalliselle Majesteetille. Tiesihän äitikulta että isäkullalla oli suuria oppiansioita ja että hän voisi saada mahtavia puoltajia, siksi että hän aikoinaan oli ollut useiden niiden korkeiden herrojen kotiopettajana, jotka nyt olivat vallassa.
Tähän asti oli Maija Liisa ollut levoton vain isäkullan puolesta, mutta hän tuli ajatelleeksi toistakin asiaa, ja siitä syystä hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan keskeytti äitikullan puheen.
"Jos isäkulta muuttaa Sjöskogaan, niin eihän isäkulta sitten enää voi pitää Lövdalaa."