Äitikulta kääntyi silloin hänen puoleensa, ja hänen sormensa käpertyivät, jotta ne näyttivät ikäänkuin linnun kynsiltä. Kaikki se viha ja inho, jota äitikulta tunsi Maija Liisaa kohtaan, samensi siihen määrään hänen äänensä, että se kuului aivan epäselvältä hänen vastatessansa.
"Eihän isäkullan ole pakko istua täällä ja vartioida Lövdalaa sinun puolestasi! Täytyyhän hänen saada vapautua siitä, jotta hän voisi päästä siihen asemaan, joka sopii hänelle."
Isäkulta oli nyt lopettanut päivällisensä ja nousi nopeasti pöydästä.
Hän oli iloinen saadessaan tämän keskustelun loppumaan.
Mutta nyt Maija Liisa tiesi, mitä äitikulta oli tarkoittanut, kun hän lupasi vielä opettaa häntä itkemään. Isäkullan piti pyrkiä Sjöskogaan vain siksi, että Maija Liisa rakasti Lövdalaa enemmän kuin mitään muuta, sekä ettei mikään voisi surettaa häntä enemmän kuin lapsuuskodin kadottaminen.
Ainakin viikon päivät sai äitikulta puuhata, ennenkuin hän sai isäkullan matkaan. Äitikulta oli pyytänyt ja yllyttänyt häntä joka ainoa päivä ja pannut koko tarmonsa liikkeelle saadakseen isäkullan lähtemään ainakin Karlstadiin ja ottamaan asiasta selkoa. Mutta viimeiseen asti oli näyttänyt siltä, kuin hän ei olisi onnistunut. Varmaan hän olisi saanut luopua yrityksestään, jollei eräs toinen seikka olisi tullut hänen avukseen.
Isäkulta oli nyt ollut kaksikymmentä vuotta pappina Svartsjössä, ja koko tänä aikana oli hänellä ollut paljon huolta ja vaivaa. Ensinkin tuo suuri kirkkorakennushomma, kun salama oli polttanut vanhan kirkon ja hänen piti rakennuttaa toinen sijaan. Isäkulta sai kerjätä rahoja kuninkaalta sekä turvautua monen muunkin korkean herran avuliaisuuteen, ja hän oli matkustanut pitäjästä pitäjään keräten sitä varten varoja. Kun kirkko oli valmis, niin tunnustivat kaikki, että se suurimmaksi osaksi oli isäkullan työtä, ja hän olikin saanut osakseen paljon kunniaa ja kiitollisuutta seurakuntansa puolesta.
Mutta viime aikoina oli isäkulta varmaan huomannut, että pitäjäläiset vetäytyivät pois hänestä. He eivät tulleet niinkuin ennen kysymään häneltä kaikissa asioissa neuvoa. Se riippui tietysti siitä, että ihmiset luulivat äitikullan nykyään sanelevan kaikki päätökset. Mutta sitä ei isäkulta käsittänyt, vaan tunsi olevansa syrjäytetty.
Ja samoinkuin seurakuntalaisten oli myös talonväen käynyt. Lövdalan asuinrakennus oli palanut, aivan kuin kirkkokin, isäkullan aikana, ja hänellä oli ollut paljon huolta ja kustannuksia uudisrakennuksen vuoksi. Koko talonväki, josta suurin osa oli ollut Lövdalassa palveluksessa jo ennen isäkullan aikaa, oli iloinnut sekä rakennus- että viljelysuudistuksista, jotta isäkulta näki ympärillään aina ystävällisiä kasvoja. Mutta viime aikoina oli tässä suhteessa tapahtunut muutos. Isäkulta huomasi tyytymättömiä kasvoja sekä renkituvassa että keittiössä, eikä hän tahtonut lainkaan nähdä oikeata syytä tähän, vaan ihmetteli alituisesti, miksi hänen vanhat, hyvät palvelijansa olivat niin kiittämättömiä ja epäystävällisiä.
Kaikki tämä oli äitikullalle hyväksi avuksi, kun hän koetti saada isäkultaa hakemaan Sjöskogaan. Mutta luultavasti hän ei sittenkään olisi onnistunut, jollei olisi sattunut tuo Vetteriä koskeva ikävä juttu.
Pappilanneiti oli niin väsynyt ja tylsä, että hänen oli vaikea pitää selkoa ajan kulusta, mutta hänen muistaaksensa oli maaliskuu puolivälissä, kun äitikulta pelästyi aivan pahanpäiväisesti siksi, että Vetter oli päässyt kotiin vankeudesta.