Vetter asui pienessä mökissä, joka sijaitsi hiukan Lövdalan pohjoispuolella, ja oikeastaan kaikki olisivat voineet pelästyä, kun kerrottiin hänen palanneen kotiin, sillä Vetter oli oikea suurvaras. Mutta Vetter oli asunut jo monta vuotta Lövdalan naapurina, eikä kukaan tullut edes ajatelleeksi, oliko hän kotona vai poissa, varsinkin kun kaikki tiesivät, ettei hän koskaan varastanut mitään lähimmiltä naapureiltaan.
Joka kerta kun Vetter pääsi irti vankilasta, päätti hän pysyä kotona, mutta hän ei voinut koskaan pitää tätä päätöstänsä. Vetter piti ammatistaan, ja hän oli yhtä ylpeä varastamistaidostaan kuin äitikulta keittokyvystänsä. Mutta seurauksena oli myöskin se, että Vetter sai istua vankilassa suurimman osan elämäänsä. Kun isä- ja äitikulta menivät naimisiin, oli hän ollut lukkojen ja salpojen takana, eikä äitikullalla ollut aavistustakaan siitä, että hän saisi suurvarkaan naapuriksensa.
Nyt äitikulta pelästyi niin pahanpäiväisesti, että hän oli mennä aivan pyörälle päästään. Äitikulta luuli, että kaikki ihmiset varastivat, — tämä hänen epäilyksensä ulottui miltei isäkultaankin, — ja siksi hän alituisesti pelkäsi kadottavansa omaisuutensa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin äitikulta oli ollut emännöitsijänä hienoissa kartanoissa, oli hän saanut lahjaksi koko joukon hopeita, ja niitä hän säilytti rasiassa, jonka hän yöksi asetti aina vuoteensa alle. Nämät hopeat olivat äitikullan rakkaimmat tavarat, mutta nyt, kun suurvaras oleskeli lähiseuduilla, luuli hän aivan varmaan kadottavansa ne.
Äitikulta piti aina kaappinsa ja laatikkonsa niin monen lukon takana, ettei niitä juuri sen paremmin olisi voinut lukita. Mutta sen jälkeen kuin Vetter tuli kotiin, riitti häneltä töin-tuskin aikaa mihinkään muuhun kuin lukkojen tutkimiseen ja avainkimpun avainten laskemiseen. Iltasin hän haki suuren kirveen puuvajasta ja asetti sen vuoteensa viereen, eikä hän rauhoittunut, ennenkuin isäkulta ripusti ladatun pyssyn seinälle vuoteen yläpuolelle.
Isäkulta koetti vakuuttaa hänelle, ettei Vetter koskaan varastanut naapureilta, mutta äitikulta ei voinut sittenkään voittaa levottomuuttaan.
Kun Vetter oli ollut kotona pari päivää, tuli hän käymään Lövdalaan, niinkuin hänellä aina oli tapana tehdä. Äitikulta seisoi juuri keittiössä ja nähdessään hänen astuvan ikkunan ohi, kysyi hän, kuka tuo mies oli.
"Sehän on Vetter", sanoi emännöitsijä ja näytti hiukan hämmästyneeltä. "Hänen täytyy kai tulla ilmoittamaan papille, että hän on palannut kotiin."
Tätä vastausta ei äitikulta ollut odottanut, sillä mies, joka meni isäkullan puheille, oli näyttänyt kiltiltä ja hyvältä ukolta. Nyt äitikullan jalat äkkiä lakkasivat toimimasta. Hän aivan lyyhistyi kokoon.
Niin pian kuin äitikulta pääsi taas liikkeelle, kiiruhti hän sisähuoneisiin. Hän otti hopearasiansa, kävi istumaan salin sohvaan ja piti sitä sylissään, niinkauan kuin Vetter oli isäkullan luona.
Äitikulta sai istua varsin kauan rasia polvillaan, sillä isäkulta oli tavallaan aina pitänyt Vetteristä, eikä hän päästänyt häntä menemään, ennenkuin tämä oli kertonut kaikki viimeiset urotyönsä. Sitten täytyi isäkullan myös varoittaa häntä hiukan, jotta ei näyttäisi siltä, kuin hän turhan päiten olisi antanut vain Vetterin jutella.