Kuinka ei äiti sitä sallisi! Olipa sekin kysymys! Hän ei voinut ajatellakaan suurempaa onnea pikkupiialle kuin päästä palvelijaksi Lövdalaan.
Koko illan pappilanrouva seurasi katseillaan pikkupiikaa. Näyttipä siltä kuin hän ei olisi voinut muuta ajatellakaan.
Hetken kuluttua hän kutsui äidin jälleen luokseen.
"Onko se totta", sanoi hän, "että tyttö osaa sekä kirjoittaa että lukea?"
Ja äiti vakuutti, että se oli totta. "No, silloin me päätämme, että hän tulee nyt jo Lövdalaan", sanoi pappilanrouva. "Te voitte kulkea Lövdalan kautta mennessänne kotiin näistä kesteistä, ja silloin tyttö voi jäädä sinne samalla matkalla."
Siten se asia sovittiin.
Mutta sittenkin pappilanrouva istui vaan katsellen pikkupiikaa, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsella häntä kyllikseen.
Hetken kuluttua hän tahtoi jälleen puhua Koltorpin Maritin kanssa.
"Mikä sinun tyttösi nimi on?" kysyi hän.
"Niin, hänen nimensä on Eleonora, mutta me kutsumme häntä vaan
Noraksi."