"Onko se aivan totta, eikä vain turhaa kerskailua, että hän osaa lukea ja kirjoittaa?" sanoi pappilanrouva.
Äiti vakuutti hänelle, että se oli aivan totta.
"Minä olen tuuminut, että hän saa ajaa meidän kanssamme reessä kotiin jo tänä yönä", sanoi pappilanrouva. "Me tarvitsemme Lövdalassa juuri sellaista kuin hän on ja siksi hän voi yhtä hyvin nyt jo alottaa palveluksensa."
Kävi niinkuin pappilanrouva tahtoi, kuinkas muuten. Hän oli sellainen, ettei kukaan mielellään ruvennut häntä vastustelemaan.
RUKIT.
Suuri taalalaiskello, joka seisoi Lövdalan kyökkikamarissa, löi kuusi niin kovalla metelillä, että olisi voinut luulla raskaitten luotien syöksyvän maan alle, ja herätti pikkupiian, joka nukkui kolmen tuolin varassa, tilapäisellä vuoteellaan, joka kaikessa kiireessä oli pantu hänelle kuntoon myöhään yöllä.
Hän hyökkäsi kirkaisten ylös vuoteelta ja seisahtui vasta, kun oli päässyt keskilattialle. Hän oli uneksinut maanneensa arkussa, että häntä oli määrä haudata ja että hänelle soitettiin kirkonkelloja.
Päästyään kylmälle permannolle tuli hän heti täysin valveille.
Ei suinkaan ketään ollut huoneessa, joka olisi kuullut hänen huutonsa? Kylläpäs pappilan palvelijat olisivat nauraneet, jos he olisivat tienneet, että hän pelästyi seinäkelloa! Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän oli pelästynyt, tosin ei heillä Koltorpissa ollut kelloa, mutta Nygårdissa oli lyömäkello sekä väentuvassa että kamarissa, jotta tiesihän hän hyvinkin millä tavalla kello löi.
Kyökkikamarissa ei ollut aivan pimeä. Pari pientä kalikkaa paloi uunissa huoneen nurkassa, niin että hän saattoi nähdä ympärilleen. Ei, kamarissa ei ollut ketään muita kuin hän. Kapea puusohva, jossa pappilanneiti, mamseli Maija Liisa nukkui, kun hän yöllä tuli sisään, oli tyhjänä, olipa se kokoonpantukin.