Mutta jos mamseli Maija Liisa oli noussut, niin silloin kai hänenkin oli aika pukeutua.
Hän heitti vielä kalikan uuniin. Kun tuli valaisi vain sen verran, että hän saattoi löytää sukkansa ja kenkänsä ja muut vaatteensa, niin oli hän pian valmis.
Olipa se ihmeellistä, että hän oli nyt täällä, pappilan kyökkikamarissa ja puki ylleen! Juuri tässä samaisessa Lövdalassa, jossa äiti oli palvellut lastenhoitajana, ennenkuin hän meni isän kanssa naimisiin. Voisikohan hän kiintyä nyt tähän paikkaan yhtä paljon kuin äitikin?
Lukuunottamatta pikkupojua tietysti ei äiti kenestäkään koko maailmassa pitänyt niin paljon kuin pappilanneidestä. Kun hän puhui hänestä, niin puhui hän ikäänkuin jostakin prinsessasta.
Pappilanneiti oli niin kaunis, että kun hän ajoi tai ratsasti maantietä pitkin, niin kiiruhtivat ihmiset työstään aitavieruksille katselemaan häntä.
Papilla oli suuri valta pitäjässä, mutta hänellä oli tapana sanoa, ettei kansa välittänyt hänestä vähääkään verrattuna siihen, kuinka paljon he pitivät hänen tyttärestään. Hän itse oli muukalainen, mutta tytär oli sitä vanhaa pappissukua, joka oli elänyt pitäjässä sata vuotta ja hän se perisi myös Lövdalan sekä koko pitäjän.
Joskus oli tuntunut hiukan kiusalliselta, kun äiti puhui niin paljon pappilanneidestä. Sillä kun hänestä vaan oli puhetta, niin ei kukaan muu näyttänyt kelpaavan mihinkään. Mutta hauska oli nyt joka tapauksessa saada nähdä häntä.
Jospa hän vain olisi voinut ymmärtää, mitä ihmeen surinaa hän kuuli pukeutuessaan. Eihän eilinen myrskytuulikaan voinut enää suhista korvissa? Tai ehkäpä myrsky oli jälleen yltynyt? Vaikkei tuo ääni, jota hän kuuli, tuntunut oikein tuulen suhinalta. Pikemmin se oli myllyn tasaista pyörinää.
Vihdoin hän oli valmis ja avasi keittiön oven.
Eipä ihme, että oli kovasti suhissut. Koko keittiö oli täynnä rukkeja ja kehrääjiä; toinen rukki toisensa takana, toinen kehrääjä toisensa takana. Ei siinä ollut minkäänlaista loppua.