Hänen täytyi pysähtyä kynnykselle, sillä hänen päänsä oli mennä aivan pyörälle. Enintäin kolme kehrääjää kerrallaan hän tähän asti oli nähnyt samassa huoneessa, sen enempään hän ei ollut päässyt. Mutta montako oli täällä? Tokko hän osaisi niitä edes laskea.
Keittiössä oli varsin pimeä, jottei siellä ollut niinkään helppo kotiutua. Muutamia pihkaisia ja kyhmyisiä katajanjuuria paloi ristikolla, joka oli asetettu korkean rautakangen varaan liedelle, siinä kaikki. Mutta paitsi huonoa valaistusta oli vaikea nähdä mitään senkin vuoksi, että rukit ja kehrääjät olivat kiedotut tomupilveen, joka työtä tehdessä nousi ilmaan.
Olkoon miten hyvänsä, sellaista näkyä hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Katsellessaan siinä rukkien pyöriä ja polkimia ja puolapuita ja työskenteleviä käsiä ja sormia, meni hänen päänsä yhä enemmän pyörälle. Selvitelläkseen päätään alkoi hän tehdä itselleen kysymyksiä, niinkuin äiti oli neuvonut häntä. "Montako vyyhtiä lankaa tässä keittiössä kehrätään yhtenä ainoana aamuna? Ja montako vyyhtikimppua heillä on jo vinttikonttorissa riippumassa? Ja kuinka monet kangaspuut asetetaan kuntoon keväällä, jotta kaikki nämä langat tulisivat kudotuiksi? Ja montako kangaspituutta pannaan sitten valkenemaan? Ja montako —"
Kas niin, nyt pää tuntui taas selvältä, jotta hän uskalsi astua peremmälle rukkien keskelle. Ei niitä ollutkaan niin kovin monta, niinkuin hänestä ensin oli tuntunut, vaikka eihän niitä niin vähänkään ollut. Ne seisoivat pitkässä kiemurtelevassa rivissä aina lieden luota ulko-ovelle saakka.
Lähinnä uunia ja valoa istui pappilanrouva keltaiseksi maalatun rukin ääressä ja kehräsi hienoa, valkeaa pumpulilankaa. Hänen takanaan istui vanha emännöitsijä, josta äiti oli kertonut ja hän kehräsi villalankaa punaiseksi ja vihreäksi maalatulla rukilla. Hänen vieressään oli viisi nuorta palvelustyttöä, keittäjätär ja sisäkkö, aputyttö, juomanpanija ja karjakko, jotka kehräsivät hienoa pellavaa maalaamattomilla rukeilla. Vieläkin kauempana istui kyttyräselkäinen ruotimummo, joka kehräsi rohtimia huonolla, vanhalla rukilla. Ja aivan taimmaisena keittiön oven vieressä vedossa ja aivan pimeässä istui vieläkin yksi kehräämässä. Hänen rukkinsa pyörästä oli kolme puolaa poikki, nyöri oli täynnä solmuja, poljin oli epäkunnossa ja hän kehräsi karheita rohtimia, jotka olivat niin nystyisiä ja täynnä päistäreitä, ettei missään muussa talossa niitä olisi viitsitty kehrätäkään. Mutta nainen, joka istui siinä, näytti kehräävän niitä yhtä helposti ja kevyesti, kuin toiset hienoa pellavaa.
Kukahan tuo saattoi olla, sitä pikkupiika ei voinut arvata. Varmaan hän oli tullut pappilaan oppiaksensa siellä kehruuta.
"Voi poloista!" ajatteli pikkupiika. "Sinun ei ole hyvä olla täällä.
Sinä et ole pappilanrouvan suosiossa."
Useampia ei keittiössä ollutkaan. Mikähän häntä oikeastaan oli vaivannut, kun hän oli luullut siellä olevan niin paljon väkeä.
Kaikki he vain kehräsivät ja kehräsivät. Äidillä oli tapana laulaa tai kertoa satuja kehrätessänsä, mutta täällä istuivat kaikki aivan ääneti.
Pappilanrouva kutsui pikkupiian luokseen. Hän käski hänen antaa kartattuja pumpuleita korista, joka seisoi lattialla, jotta pappilanrouvan ei tarvitsisi kumartua alas.