Oi, voi! Jos nyt isäkulta olisi ollut ennallaan, niin olisi hän kauan aikaa voinut nauraa tälle asialle, mutta nyt se suututti häntä. Isäkulta pelkäsi, että juttu voisi levitä suusta suuhun pitkin koko pitäjää, ja että kaikki nauraisivat äitikullalle, ehkäpä myös hänelle itselleen.
Isäkulta ei luultavasti vastannut halaistua sanaakaan Vetterille. Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin kaikki olisivat tahtoneet pettää häntä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut enää ainoatakaan ystävää pitäjäläistensä parissa. Ja siksi isäkulta tuumi, että hänen oli ehkä parasta lähteä pois Svartsjöstä.
Kun hän palasi takaisin kartanolle, sanoi hän äitikullalle lähtevänsä huomispäivänä Karlstadiin ottamaan selkoa Sjöskogan asiasta.
Isäkulta matkusti ja palasi takaisin, ja näyttipä todellakin siltä, kuin äitikulta saisi tahtonsa perille, sillä isäkulta oli kotiin tullessansa varsin hyvällä mielellä. Hän oli käynyt sekä Karlstadissa että Tukholmassa ja hänelle oli annettu hyviä toiveita. Ei epäilystäkään, ettei hän joutuisi nyt pois Svartsjöstä.
Kummallisen uutisen oli isäkulta kuullut tällä matkallaan, sen nimittäin, että pastori Liljecrona oli kevään kuluessa mennyt naimisiin. Ei se ollut mikään edullinen naimakauppa, hänen rouvansa oli vain alhaista säätyä, ja isäkulta oli kuullut, että hän oikeastaan tämän syyn vuoksi olikin jäänyt suomalaisalueelle.
Maija Liisa ei uskaltanut tiedustella isäkullalta mitään sen tarkempaa tämän asian johdosta, sillä äitikulta oli tarkastellut hyvin tutkivasti häntä. Mutta nyt hän ainakin ymmärsi, miksi hän ei ollut kuullut mitään hyvästä auttajastaan. Ja juuri tämän tapauksen jälkeen hän olikin tullut aivan toivottomaksi ja kadottanut kaiken rohkeutensa. Pastori Liljecrona oli hänen mielestään ollut uljas ja taistelunhaluinen, ja hän oli turvannut häneen kuin hyvään veljeen. Aina tähän saakka hän oli odottanut, että hän olisi tullut koko nuoruuden voimassaan ja järjestänyt kaikki Maija Liisan asiat oikealle tolalle.
SYYTÖS.
Kaikki ihmiset Lövdalassa olivat hirveän uteliaita. Ajatelkaahan, Henriksbergin isännöitsijä oli tullut hevosella taloon yhdessä erään naisen kanssa, jota ei kukaan tuntenut, eivätkä he menneet sisään saliin, niinkuin muilla vierailla oli tapana tehdä taloon tullessansa, vaan astuivat suoraan papin huoneeseen ja puhuivat yksin hänen kanssaan monta tuntia!
Yhtä vähän ei pappilanrouva kuin pappilanneiti tai emännöitsijä tai joku palvelustytöistäkään voinut keksiä, mitä asiaa heillä saattoi olla. Kamarineitsyt, joka oli auttanut heidät alas ajopeleistä, oli huomannut, että he näyttivät vakavilta ja alakuloisilta, mutta muuta hän ei myöskään voinut kertoa.
Pappilanrouva kävi käsitöineen koetteeksi istumaan vieraskamariin. Vieraskamari oli papin huoneen vieressä, ja jos hän olisi saanut istua siellä rauhassa, niin hän olisi hyvinkin pian päässyt vieraiden asian perille. Mutta tuskin hän oli istunut siellä pari minuuttia, niin pappi raoitti ovea ja pyysi häntä menemään toiseen huoneeseen. Hän lupasi kyllä aikoinaan itse ilmaista hänelle vieraiden asian.