Maija Liisan silmät olivat maahan luotuina. Hän ei uskaltanut katsoa isäkultaan. Heti tullessaan huoneeseen hän oli huomannut, että hänelle oli tapahtunut jotakin hirveää. "Nyt se on tapahtunut, mikä tekee lopun isästä", tuumi hän. Hän oli aivan harmaa kasvoiltaan, ja hän ähki joka sanan välissä. Maija Liisa oli tullut niin levottomaksi hänen tähtensä, että koko hänen välinpitämättömyytensä ja haluttomuutensa oli kadonnut. Hänen kätensä olivat ruvenneet vapisemaan, ja hänen täytyi purra hampaansa yhteen, jotta ne eivät kalisisi. Hän odotti, että isäkulta saisi halvauksen ja kaatuisi kuolleena maahan hänen eteensä.
Mutta isäkulta odotti hänen vastaustaan, ja vihdoin hän sai sen verran hillityksi pelästystään, että hän saattoi jokseenkin levollisella äänellä sanoa: "Isäkulta, minä en ole koskaan ennen nähnyt pastorinrouvaa. Minä en ymmärrä, mitä isäkulta tarkoittaa."
Isäkulta kohautti olkapäitään. Ehkäpä Maija Liisa ymmärsi häntä paremmin jos hän sanoi hänelle, että tämä sama rouva oli ollut useita vuosia pastori Liljecronan emännöitsijänä?
Isäkullan ääni kuulosti niin kummalliselta, siinä oli jotakin halveksivaa ja ärtynyttä. Maija Liisa pakoittautui katsomaan häneen. Isäkullan kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja tumma puna lävähti kerta kerralta hänen kasvojensa yli. Maija Liisa käsitti, että isäkulta oli hyvin onneton jostakin asiasta, mutta samalla myös kovasti suuttunut. Ja vaikkei hän lainkaan voinut ymmärtää mistä se johtui, niin huomasi hän aivan selvästi, että isäkulta oli juuri häneen suuttunut.
Maija Liisa nousi heti paikalla ylös pieneltä jakkaralta ja asettui solakkana ja suorana isäkullan eteen seisomaan voidakseen ikäänkuin paremmin puolustautua.
"Kyllä kai isäkulta huomaa, etten minä siitäkään tule entistä viisaammaksi."
Näyttipä siltä, kuin ei isäkulta olisi odottanut tuollaista itsepäisyyttä. Tiesihän hän, että Maija Liisa tunsi koko tuon jutun, mutta koska hän tahtoi kuulla sen vielä uudestaan, niin saattoihan hän sen kertoakin omalla tavallaan. Ehkäpä Svanskogin täti ei ollut esittänyt asiaa aivan oikeassa valossa.
Maija Liisa uskalsi keskeyttää isäkultaa. Svanskogin täti oli puhunut paljonkin pastori Liljecronasta, mutta hän ei ollut sanallakaan maininnut hänen emännöitsijäänsä.
Isäkulta torjui kädellään. Yhdentekevää, oliko täti vai joku toinen kertonut hänelle tuon juorun. Joka tapauksessa hän tiesi, että joku nainen siinä pelissä oli ollut, sillä naiset aina sättivät pahimmin toisiansa. Jos joku mies olisi kertonut tuon asian, niin hän olisi sanonut samalla, että ensin oli parasta asettua ihmisen olosuhteisiin, ennenkuin tuomitsi häntä. Kuinka moni, iloitessaan siitä, että pastori Liljecrona oli pysynyt niin kauan suomalaisten parissa ja toiminut heidän valistukseksensa, oli ottanut huomioon sen, millaisissa oloissa hän oikeastaan eli? Vasta tänään isäkulta oli kuullut, että hän asui savupirtissä, ja että hänen palkkansa tuskin oli kohonnut sataan taalariinkaan. Kuinka vaikea olikaan silloin sen henkilön, joka hoiti hänen taloaan, pitää loitolla pahinta puutetta! Eihän siinä vain kudottu hänen vaatteitaan, vaan ommeltiin ne myöskin. Paimennettiin hänen lehmiään ja lampaitaan metsässä, ja kaikkina niinä vuosina, jolloin oltiin hänen palveluksessaan, tehtiin hänelle paljon enemmän hyötyä kuin mitä joku hemmoiteltu herraskartanon mamseli saattoi mielessään kuvitellakaan. Saatettiinpa lukea omaksi ansioksi sekin, että pastori Liljecrona oli voinut tehdä niin paljon hyvää tuolla kaukaisella seudulla.
Pappilanneiti alkoi tulla hiukan ärtyisäksi, hänkin. Miksi isäkulta oli suuttunut? Luuliko hän, että hän oli koettanut viekoitella puoleensa pastori Liljecronan, heidän tavatessaan toisensa Svanskogissa? Ei suinkaan puhuminen hänen kanssaan kuitenkaan ollut kiellettyä! Mutta hän hillitsi mieltään ja pyysi isäkultaa vain uskomaan, ettei hän eläissään ollut kuullut sanaakaan koko tästä asiasta.