Isä kulta hypisti kärsimättömästi pientä kokoonkäärittyä kirjelippua, joka oli hänen edessään pöydällä.
Omituistahan se oli, että Maija Liisa oli saanut selkoa pastori Liljecronan ja hänen emännöitsijänsä välisestä suhteesta, koska sitä oli pidetty niin salassa, ettei edes hänen veljellään ollut siitä vihiä ennenkuin nyt naimisen jälkeen. Mutta kun hän oli saanut sen kuulla, niin kuinka hän oli voinut olla niin nopsa häntä tuomitsemaan? Eikö hän voinut ymmärtää sitä, että toisella oli pyhä oikeus häneen? Vaikkei hän olisi ollutkaan hänen laillinen vaimonsa, ja vaikka hän olikin alhaista säätyä, niin ei kaikkein kylmäsydämisimmänkään ihmisen olisi pitänyt kadehtia naista, joka oli osoittanut niin suurta uskollisuutta ja uhrautuvaisuutta.
Pappilanneiti pyysi vieläkin kerran isäkultaa suomaan hänelle anteeksi, mutta hän ei tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt.
Selvästi saattoi huomata, kuinka isäkultaa harmitti se seikka, että hänen piti antaa niin paljon selityksiä. Suuria hikikarpaloita alkoi ilmestyä hänen otsalleen.
Jollei Maija Liisa tiennyt sitä ennestään, niin saattoi hän nyt sanoa hänelle, että pastori useita vuosia sitten oli luvannut naida sen naisen, joka nyt oli hänen vaimonsa. Oli päätetty mennä naimisiin heti, kun pastori saisi vain sellaisen aseman, että hän voisi elättää vaimoansa eikä olisi pakoitettu vaatimaan häneltä enää palvelijattaren töitä. Ei ollut vähintäkään syytä epäillä, ettei hän pitäisi lupaustansa, ennenkuin vasta tänä vuonna, heti joulun jälkeen. Pastori Liljecrona oli silloin ollut pienellä matkalla — niinkuin sanottiin, tavataksensa veljeään. Hän ei ollut matkustanut sen pitemmälle kuin Svanskogin kestikievaritaloon, mutta kotiin palattuaan hän oli aivan muuttunut. Hän oli synkkämielinen, levoton eikä puhunut enää koko naimisesta. Silloin otettiin selkoa siitä, kenen hän oli Svanskogissa tavannut.
Isäkulta kääntyi nyt suoraan Maija Liisan puoleen. "Ehket sinä edes tiedä, kenen hän siellä tapasi?"
"Isäkulta, kyllä minä tiedän, että hän tapasi minut. Pastori Liljecrona puhui hyvin ystävällisesti ja luonnollisesti minun kanssani, aivan kuin hyvä veli."
Taaskin teki isäkulta liikkeen kädellään, ikäänkuin Maija Liisan itsepäisyys olisi saattanut hänet aivan epätoivoon.
"Voihan se olla, ettei pastori Liljecrona silloin sinua kosinutkaan, mutta et sinä siltä tainnut olla epätietoinen hänen tunteistaan. Et suinkaan sinä muuten olisi lähettänyt tätä kirjettä…"
Maija Liisa keskeytti isäkullan puheen aivan kursailematta.