"Isäkulta, minä en ole kirjoittanut pastori Liljecronalle! Jos pastorinrouva sanoo jotakin sellaista…"
"Ei ole puhettakaan mistään kirjeestä pastori Liljecronalle, vaan hänen emännöitsijällensä."
"Vai niin, hänen emännöitsijälleenkö!" Pappilanneiden ääni kuului nyt yhtä suuttuneelta ja halveksivalta kuin isäkullankin. "Vai niin, vai onko isäkulta saanut kuulla, että minä olen kirjoittanut hänelle! Ehkäpä minä pyysin häntä luovuttamaan pastori Liljecronan minulle?"
Isäkulta katsoi kylmästi Maija Liisaan. "Sinä siis sittenkin tiedät, mitä olet kirjoittanut", sanoi hän.
Mutta pappilanneiti suuttui nyt toden teolla. Hän ei ajatellut enää, että hänen olisi pitänyt säästää isäkultaa, vaan ainoastaan itsensä puolustamista, ja nyt hän tahtoi kuulla koko asian alusta aikain.
"Isäkulta, onko minun nimeni tuon kirjeen alla?"
"Ei, sen alla ei ole mitään nimeä, mutta se on lähetetty Finnerudiin ja sen mukana seurasivat sellaiset terveiset sinun tädiltäsi Svanskogista, että kirje oli pastori Liljecronan emännöitsijälle ja että se oli lähetetty Lövdalasta."
Isäkulta hämmästyi varmaan, kun Maija Liisa ei antanut sittenkään myöten, vaikka hän toi esiin sellaisen todistuksen, vaan jatkoi vain kyselyään.
"Isäkulta, kerro mitä muuta minä vielä olen tehnyt! Sitä on hauska kuulla. En minä voi kaikkea arvata itse."
"Mitäkö muuta sinä olet tehnyt!" Isäkulta iski nyrkkinsä pöytään. "Eikö siinä kyllin, että olet kirjoittanut tuon kirjeen, että olet koettanut saada pauloihisi miehen, joka on toisen oma ja että olet loukannut naista, joka on vain rakkaudesta tehnyt syntiä? Mitäkö sinä olet tehnyt? Sinä olet saattanut epätoivoon tuon toisen naisen, jotta hän tuskassaan tekee kaikkein suurimman hulluuden. Hän lähtee näet Karlstadiin piispan puheille, kertoo hänelle koko jutun ja pyytää hänen apuaan. Silloin piispa rupee ajamaan hänen asiaansa ja kirjoittaa Liljecronalle, että koska hän on aikeissa astua niin suureen virkaan, niin täytyy hänen asettaa itselleen myös suurempia vaatimuksia. Hän sanoo hänelle, ettei hän voi tulla nimitetyksi kirkkoherraksi, ennenkuin hän on tyydyttävällä tavalla järjestänyt yksityiset asiansa. Varmaan piispa kirjoitti niin lempeästi ja viisaasti kuin suinkin, mutta pastori Liljecrona on ylpeä ja kiivas mies. Hän loukkaantui syvästi. Jollei asiaan olisi koskettu, niin varmaan hänen hyvä sydämensä olisi voittanut. Satunnainen intohimo, jonka valtaan hän oli joutunut, olisi varmaankin sammunut, ja hän olisi vapaasta tahdostaan seurannut velvollisuudentunnon ääntä. Mutta nyt kun häntä pakoitetaan, joutuu hän epätoivoon, ja hänen vihansa kohdistuu juuri siihen henkilöön, jolla on niin suuri oikeus hänen rakkauteensa. Aluksi hän ei kuitenkaan päästä vihaansa ilmi, yhtä vähän kuin hän sanallakaan mainitsee piispan kirjettä. Mutta eräänä päivänä, noin kuukausi sen jälkeen kuin hän oli saanut kirjeen, menee hän talliin, valjastaa hevosensa, ajaa oven eteen ja kysyy, tahdotaanko tulla vähän matkaa mukaan ajelemaan. Hänen pyyntönsä käsitetään suureksi ystävällisyydeksi, jommoiseen ei enää olla tottuneita. Noustaan kiireesti ylös, riistetään huivi päähän, käydään lyhyessä arkiturkissa ja tavallisissa kengissä rekeen istumaan, aivan sellaisena kuin ollaan. Reki lähtee liikkeelle aika vauhdilla. Ajetaan muutamien suurempien talojen ohi. Tosin ne ovat vain suomalaisten savupirttejä; mutta hävetään sittenkin arkipukua ja pyritään pois reestä ja tahdotaan kotiin. Vaan ei! Ajaja ei tahdo pysähdyttää. Koetetaan tyyntyä, tie kulkee asumattoman metsän halki, ja vauhti vain kiihtyy. Nyt joudutaan pelon valtaan ja pyritään jälleen pois. Kovalla äänellä ja vihaisin katsein selitetään silloin, että ollaan häämatkalla. Ollaan menossa Västmarkenin pappilaan vihittäviksi. Luullaan tätä vain pilanteoksi ja pysytellään vielä hetken aikaa paikoillaan, mutta pyritään sitten jälleen pois reestä. Silloin hevonen pysähdytetään äkkiä, ja ilmoitetaan, että on valta lähteä reestä, jos haluttaa, mutta jos sen tekee, niin ei vihkimisestä koskaan tule mitään. Pastori on nyt menossa Västmarkeniin vihkimistä varten, mutta jollei hän tahdo käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, niin toista ei hänelle enää tarjota. Selitetään, että vihkiminen on mahdoton, koska ei ole kuulutettukaan. Pastori ilmoittaa silloin, että hän on antanut hänen tietämättään kuuluttaa hänen kotipitäjässään. Kaikki tämä sanotaan niin peloittavilla ilmeillä ja eleillä, että vähällä ollaan lähteä pois reestä. Mutta samassa johtuu mieleen, että siitä koko elämän onni voisi turmeltua, ja jäädään siis paikoilleen. Kaiken matkaa on mieli kahden vaiheilla, sillä kuinka voisi olla muuta kuin vihattu, kun tällä tavalla pakoitetaan vihille, ilman kunnollista hääpukuakaan. Vielä vihkituolissakin aiotaan vastata kieltävästi, mutta se jää sittenkin tekemättä. Sillä ei hennota luovuttaa armasta toiselle, joka on kirjoittanut tuon kirjeen, kirjoittanut nuo inhottavat rivit, jotka ovat syynä koko onnettomuuteen. Ehkäpä myös toivotaan, että aika voisi lauhduttaa tämän vihan ja että entinen onni voisi palata takaisin ja sovittaa kaikki. Mutta siinä suhteessa erehdytään kokonaan, sillä ollaan todellakin niin vihattu, että suorastaan kauhistuttaa. Tulee tiedoksi, että mies on tehnyt päätöksensä ja kieltäytynyt ottamasta vastaan suurta virkapaikkaa. Käy selville, että hän on tehnyt sen vain siksi, että olisi pakko edelleen raataa köyhyydessä. Ei suoda toiselle parempaa oloa eikä kunnioitettua asemaa. Mutta ei siinä kyllin. Pian käy esille vielä paljoa pahempaakin, hän koettaa näet kaikella tavalla turmella itseään, alkaa juoda aivan tolkuttomasti, voimatta hillitä itseään. Pyydetään ja rukoillaan, mutta ei mikään auta. On mahdotonta enää salata itseltään sitäkään, ettei hänellä enää ole mitään iloa elämästä. Hän ei välitä enää edes köyhistä seurakuntalaisistaan. Hän tahtoo joutua rappiolle, mennä kokonaan hukkaan. — Kas, tuolla tavalla on kaunis elämänura keskeytynyt, hyvä mies muuttunut petoeläimeksi! Ja kaikkeen tähän on vain typerän tytön ajattelemattomuus syynä! Tokko hän nyt ymmärtää, mitä hän on tehnyt? Tokkopa hän ennen kaikkea käsittää sen, että hänen olisi nyt parasta myöntää kirjoittaneensa tuon kirjeen ajattelemattoman rakkaushuumeen vallassa? Sillä jos hän ei sitä myönnä, niin pakoittaa hän isäänsä luulemaan, että hän on kirjoittanut sen pirullisessa aikeessa syöstä Liljecrona turmioon, jotta joku toinen, häntä lähempänä oleva henkilö, voisi päästä Sjöskogaan. Ja silloin ei mikään anteeksianto ole mahdollinen, silloin hän ei ansaitse enää olla minun tyttärenikään."