Koko tämän puheen aikana Maija Liisa tuumi, millähän tavalla hän voisi saada isäkullan vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kirjoittanut kirjettä. Ah, jospa hän jossakin muussa tilaisuudessa olisi kuullut tämän kertomuksen yhtä kaunopuheliaasti esitettynä, niin kuinka se olisikaan liikuttanut häntä! Mutta nyt hän ajatteli vain sitä vääryyttä, jota hänelle itselleen tehtiin, eikä yksin isäkulta, vaan toisetkin. Ei hän kuitenkaan ajatellut nyt tuota vaimo parkaa, vaan miestä, joka yhdessä hänen kanssaan oli tullut häntä syyttämään. Hänkin siis uskoi tähän syytökseen. Hän luuli, että Maija Liisa oli kirjoittanut tuon kirjeen saadakseen valtaansa miehen, joka oli toisen oma.
Maija Liisa käänsi katseensa äkkiä pois isäkullasta ja katsoi
Liljecronaan.
Liljecrona ei ollut katsellut Maija Liisaa, mutta hän hätkähti kuitenkin, ikäänkuin hän olisi tuntenut hänen katseensa. Hän näytti hyvin surulliselta, mutta äkkiä ystävällinen hymyily kirkasti hänen kasvojansa. Hän iski rauhoittavasti silmää Maija Liisalle, aivankuin lapselle, joka on tehnyt jonkun hullutuksen, ja ikäänkuin pyysi häntä tyyntymään, sillä mikään suuri vaara ei ollut kysymyksessä. Sitten hän katsoi heti taas poispäin.
Maija Liisa kääntyi kärsimättömänä pois hänestä, ja sillä välin kuin isäkulta vielä puhui, etsi hän katseillaan isoäitiä.
Isoäidin silmissä oli vakava katse ja melkein sama ilme kuin Liljecronallakin. Isoäiti tuumi varmaan samoin kuin hänkin: "Älä pelkää, vaan rauhoitu!" Mutta isoäiti käänsi heti sen jälkeen katseensa muualle, samalle taholle kuin Liljecronakin.
Silloin Maija Liisa katsoi myös sinne, mihin nämät toiset ja huomasi, että kumpikin tarkasteli äitikultaa.
Äitikulta näytti kovin kiihtyneeltä. Hän oli kalpeampi kuin lumi, ja ilme hänen silmissään oli aivan sekava, samoinkuin sinä aamuna, jolloin Maija Liisa näki hänet ensi kertaa. Aivan selvästi saattoi huomata, että äitikulta oli hirveän kauhun vallassa. —
Olikohan äitikulta kirjoittanut tuon kirjeen, tuumi Maija Liisa hetken aikaa, mutta hän luopui tuosta ajatuksesta, sillä eihän äitikulta osannut kirjoittaa. Kumma se ei ollut myöskään, että äitikultaa peloitti, sillä isäkultahan oli tavattoman kiihoittunut. Olihan hänellä täysi syy pelätä, että asia loppuisi pahasti.
Olipa todellakin hyvä, että Maija Liisa oli sattunut vilkaisemaan äitikultaan, sillä sen kautta hän jälleen muisti, että hänen täytyi olla varovainen eikä ärsyttää liiaksi isäkultaa. Hän kuunteli nyt ääneti isäkultaa loppuun saakka, ja kun tämä lopuksi huudahti, ettei hän tahtonut tunnustaa Maija Liisaa enää tyttäreksensä, vastasi hän siihen nöyrästi: "Isäkulta saa tehdä minulle mitä haluaa. Jollen enää saa asua isäkullan talossa, niin täytyy kai minun…"
Mutta pastori Liljecronan vaimo keskeytti hänen puheensa astumalla nopeasti hänen luokseen.