Tämä keskustelu oli nyt lopetettava, huusi hän ja tarttui tuskissaan Maija Liisan käteen. Eihän hänen tarkoituksensa ollut, yhtä vähän kuin isännöitsijänkään, että tämän kirjeen johdosta ruvettaisiin keskustelemaan. He olivat vain antaneet sen pastorille, voidakseen näyttää toteen, että pappilanneiti piti Liljecronasta. Hän oli lähtenyt Henriksbergiin eilen illalla sen vuoksi, että hän oli aivan epätoivoissansa. Hän ei tahtonut, että Liljecrona hänen tähtensä joutuisi rappiolle. Hän oli aikonut vain kysyä isännöitsijältä, eikö hän millään tavalla voisi päästä Liljecronasta erilleen. Hän aikoi ehdoittaa hänelle avioeroa, hän ei aikonut enää koskaan tulla hänen näkyviinsä, jos hän vain olisi varma siitä, että Liljecrona saisi sen, jota hän rakasti. Sen vuoksi hän oli tullut isännöitsijän kanssa pappilaan. Eivät he tahtoneet tuottaa pappilanneidelle mitään ikävyyksiä, he pyysivät vain, että hän auttaisi heitä pelastamaan Liljecronaa, joka oli syöstä itsensä turmioon.
Pappilanneiti kääntyi pastorinrouvan puoleen. Äkkiä hän käsitti, kuinka erinomaisen kelpo mies pastori Liljecrona oli ollut, ja hän ymmärsi kuinka onneton hänen vaimonsa varmaankin oli. Hänen mielensä suli jälleen lempeäksi ja helläksi, niin kuin se luonnostaankin oli, ja hän vastasi vapisevalla äänellä: "Oi, enhän minä voi sitä tehdä! Auttaisinhan minä häntä mielellänikin, jos voisin, mutta en minä koskaan voi mennä hänen kanssaan naimisiin. Enhän minä häntä rakasta."
Maija Liisa tunsi, miten hän punastui kaulaa myöten ja yli koko kasvojen. Hän oli vähällä mainita sen miehen nimen, jota hän rakasti.
Isäkulta teki jälleen kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut työntää jotakin syrjään. "Sinä et ole vielä…"
Mutta nyt isäkulta tuli keskeytetyksi. Isoäiti Beata puhkesi nojatuolistaan puhumaan.
"Rakas poikani!" sanoi hän. "Rakas poikani kohtelee Maija Liisaa tänä iltana kovin varomattomasti. Tietäähän rakas poikani sen, ettei seitsemäntoista-vuotias tyttö koskaan tahdo tunnustaa, ketä hän rakastaa, kaikkein vähimmin niin monen henkilön läsnäollessa. Paljoa parempi jos rakas poikani olisi puhunut kahden kesken Maija Liisan kanssa, silloin hän varmaankaan ei olisi kieltäytynyt kertomasta asian oikeaa laitaa."
Pappilanneiden täytyi nyt kääntyä isoäidin puoleen ja katsella häntä. Hänen äänessään oli jotakin niin merkitsevää, ja hänestä tuntui, ikäänkuin isoäiti olisi iskenyt hänelle silmää.
"Rakas poikani on aivan liian kiivas", jatkoi isoäiti, "siksi että hän pelkää, että hänetkin voidaan sekoittaa tähän juttuun, mutta rakkaan poikani ei pidä suinkaan luulla, että joku epäilee hänellä olevan osaa tässä asiassa. Kaikki tietävät, ettei rakas poikani ole koettanut vahingoittaa pastori Liljecronaa eikä ole pakoittanut häntä peruuttamaan hakemustansa, jotta rakas poikani itse saisi tuon suuren paikan."
Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ei kukaan tiennyt, mitä vastata.
"Minun mielestäni Maija Liisa voi huoleti ottaa tuon kirjeenkirjoittamisen hartioillensa, ja rakas poikani voi kernaasti suoda hänelle anteeksi. Ymmärtäähän jokainen, että Maija Liisa on tehnyt sen nuoruuden ajattelemattomuudessaan. Että asia kääntyisi näin pahaksi, sitä hän ei voinut aavistaa edeltäpäin."