Emännöitsijä astui epäröimättä hänen eteensä, sillä hän tiesi, että oikeus oli hänen puolellaan. Varmaan tapahtui nyt jotakin aivan hirveää.
Mutta kas kummaa, sen sijaan tapahtuikin jotakin, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa.
Pappilanrouva katseli ympärilleen, ikäänkuin toivoen, että joku auttaisi häntä. Ja silloin hänen katseensa osui pikkupiikaan. Mutta kun hän huomasi, että tyttö vain tuijotti häneen pelästyneenä, ikäänkuin hän olisi nähnyt peikon edessään, niin muuttui hän kerrassansa.
Ja hän poistui ovelta, juuri kun emännöitsijä oli vain askeleen päässä hänestä.
"Oikeus on oikeus", sanoi hän. "Jos asia on niinkuin Kaisa sanoo ja jos teillä aina on ollut jouluviikolla vapaata, niin myönnetään se teille nytkin. Mutta olisittehan te voineet puhua minulle siitä kauniisti eikä vaatia sitä tuolla tavalla."
"Ensi kerralla me pidämme sen mielessämme", sanoi emännöitsijä äreästi. Sen enempää ei siitä puhuttu, sillä samassa kuului pienen kellon kilinää sisähuoneista.
"Pappi soittaa aamurukoukseen", sanoi emännöitsijä. "Me voimme jäljestäpäin korjata rukit pois."
He astuivat ulko-ovelle, mutta pikkupiika jäi seisomaan paikoilleen, ikäänkuin hän ei olisi voinut päästä liikkeelle. Mitenkä ihmeessä tuo saattoi olla pappilanneiti, tuo, joka istui aivan ovensuussa ja kehräsi rohtimia? Sehän oli ikuinen synti ja häpeä. Mitäs, jos äiti sen tietäisi!
He marssivat ulos pitkässä rivissä ja keittiö oli jo aivan tyhjä, kun pappilanneiti, joka kulki viimeisenä, ojensi hänelle kätensä.
Hänellä oli ihmeen lempeä ääni ja pieni, hieno ja pehmeä käsi. Pikkupiika tarttui ensin aivan arasti siihen, mutta kun he astuivat eteisen läpi, puristi hän sormensa yhä lujemmalle. Ja kun he seisahtuivat papin huoneen kynnykselle, kumartui pappilanneiti pikkupiian puoleen.