"Sinä olet Maritin, vanhan hoitajani tytär, eikö niin?"
"Olen", sanoi pikkupiika. "Minä tulin tänne teitä auttamaan."
Pappilanneiti hymyili. "Niin, kyllä minä tarvitsenkin jonkun, joka auttaa minua", sanoi hän.
SVARTSJÖ.
Kaikki viisi palvelijatarta istuivat ompelusormukset sormessa ja vahaa ja rihmarullia vieressään paikaten vanhoja vaatteita. Heidän laitansa oli aivan varmaan sama kuin räätälienkin, he tahtoivat istua korkealla ommellessansa, sillä kaikki viisi olivat kiivenneet korkealle jakkaralle. Vanha emännöitsijä yksin istui tuolilla.
Pikkupiika seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Hänen eteensä avautui avara pihamaa, johon lumiauralla oli kynnetty teitä korkeiden kinosten väliin. Suuria rakennuksia oli joka taholla, ja pikkupiika koetti äidin kertomusten mukaan arvata mitä kukin oli. Tuo pitkä, matala rakennus asuinrakennuksen edessä oli kai navetta, talli oli sen itäpuolella ja panimo sekä siihen kuuluva kamari länsipuolella. Rakennukset eivät olleet rakennetut kiinni toisiinsa, mutta niitä ympäröi aitaus, jotta ei voinut päästä taloon muutakuin kapeista veräjistä, jotka olivat nyt talvella avoinna. Tallin itäpuolelta siinsi useiden rakennusten kattoja ja päätyjä, jotka ympäröivät toista, vieläkin suurempaa pihaa. Siellä oli lammaskarsina ja sikala, ruoka-aitta ja makasiini, vilja-aitat, ladot ja halkovajat, renkitupa ja kalustohuone. Useat rakennuksista seisoivat pylväitten varassa, toisissa oli portaita, jotka nousivat päädyn ulkoseinää pitkin ja johtivat mataliin luhteihin. Minne ikänä hän katsoi, siellä oli lisärakennuksia, ullakkohuoneita, pieniä pimeitä ikkunaruutuja ja pitkiä solia. Useimmissa rakennuksissa oli paksuja olki- tai turvekattoja, sen lisäksi peitti niitä nyt paksu lumikerros. Pikkupiian mielestä ne olivat kaikki käärityt pehmeihin, lämpimiin peittoihin ja vällyihin. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ikäänkuin vanhat talot olisivat nukkuneet talviuntaan.
Yksi palvelustytöistä oli vasta tullut taloon ja päälle päätteeksi vieraasta pitäjästä. Hän aikoi kai käyttää hyväkseen tätä hiljaista hetkeä ja tiedustella jotain isäntäväestään. Hän teki kysymyksen toisensa jälkeen pappilanneidestä ja rouvasta ja itse papistakin, mutta hän ei saanut ainoatakaan vastausta. Kaikki muut istuivat ääneti ja ompelivat, eivätkä olleet tietävinään mitään.
Lopulta hän kai huomasi, ettei hän voinut saada heistä mitään tietää, sillä nyt hän alkoi kysyä muuta. "Miksi tämän pitäjän nimenä on Svartsjö?" Hän ei voinut ymmärtää, mistä se oli saanut nimensä. Hän oli kuullut, että pitäjässä oli kolme järveä paitsi Löveniä, mutta ei yhdenkään nimi ollut Svartsjö, sen verran hän tiesi.
No, tähän kysymykseen ei olisi ollut vaarallista vastata, mutta pahaksi onneksi ei kukaan palvelijoista tiennyt, mistä pitäjä oli saanut nimensä. Näyttipä siltä, kuin hän tästä asiasta ei olisi saanut tietää sen enempää kuin toisistakaan. Mutta silloin vanha emännöitsijä laski helmaansa ompelunsa ja pyyhkäisi silmälasit nenältään.
Eihän se niin kummaa ollut, että pitäjä oli nimeltään Svartsjö, se oli saanut nimensä samannimisestä järvestä, joka muinoin oli ollut tällä paikkakunnalla, mutta sittemmin kuivunut.