Vieras palvelijatar oli kai tavattoman iloinen saadessaan vihdoin tämän vastauksen. Hän kysyi heti, millä seudulla pitäjää tuo järvi oli ollut.
Niin, se oli ollut laaksossa Lövdalan alapuolella. Emännöitsijä kääntyi etelänpuolista ikkunaa kohti ja viittasi ulos. Hän luuli, että vesi oli ulottunut aina panimon alapuolella olevan mäen rinteeseen. Siellä oli ainakin niin hienoa hiekkaa, kuin tavallisesti järven rannoilla.
Vieras palvelijatar käänsi myös päänsä ikkunaan. Asuinrakennus sijaitsi niin korkealla kummulla, että ympäröivät matalat rakennukset eivät estäneet näköalaa. Navetan katon yli saattoi nähdä peninkulman pituisen laakson, jonka pohja oli sileä kuin lattia.
Mutta hän ei voinut uskoa, että emännöitsijä arveli tuota tasaista maata vanhaksi järvenpohjaksi. Hän oli aina luullut, että entisen järven paikalla maa olisi epätasaista ja rosoista.
Emännöitsijä ei vastustanut häntä. Hän ei välittänyt siitä, mitä juomanpanija luuli. Hän oli vain kertonut sen, minkä hän tiesi.
Ja emännöitsijä asetti silmälasit paikoilleen nenälle ja alkoi taas ommella.
Vieras palvelijatar nauraa tirskutti halveksivasti. Ihmeellistä, että vanhat ihmiset eivät koskaan voineet sietää vastaansanomista. Mitä ikänä he sanoivat, sitä olisi heidän mielestään pitänyt uskoa.
Ei kukaan toisista palvelijattarista sanonut sanaakaan emännöitsijän puolustukseksi. Keittiössä oli aivan hiljaista. Pikkupiian olisi kovin tehnyt mieli kertoa, mitä hän oli kuullut Svartsjöstä, mutta hän ei tiennyt, sopisiko hänen sekaantua keskusteluun.
Silloin kyökkikamarin ovi avautui, ja mamseli Maija Liisa tuli keittiöön.
Aluksi hän ei sanonut sanaakaan, vaan katseli vain toisten työtä.
Sitten hän astui pikkupiian luo, joka seisoi yhä ikkunassa.