Pikkupiika oli mies näkemään kaikkea sitäkin.
"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai myös nuo suuret kivet rannalla, joilla ihmiset sunnuntaisin onkivat ahvenia?" sanoi pappilanneiti, "ja pienet ruuhet, jotka ovat kiinnitetyt pitkin rantaa sekä pienet ränstyneet ja vanhat kalastajamökit, jotka seisovat kallellaan niemien nenissä?"
"Kyllä", sanoi pikkupiika. Hän näki ne ja vielä paljon muutakin.
"Niin, jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että järven ympärillä on joka puolella talonpoikaistaloja ja peltoja ja aitoja, mutta ne eivät ole yhtä lähellä järveä kuin kalastajamökit, vaan hiukan ylempänä rannasta? Ja talojen takana on kaskimaita ja koivuahoja, mutta sitten alkaa kuusimetsä, joka peittää koko vuoren sen ylintä harjua myöten?"
Niin, senkin saattoi pikkupiika nähdä.
Nyt pappilanneiti vaipui äkkiä mietteihinsä. "Mutta nyt tulee pahin, tiedätkös. Jos nyt jonakuna päivänä tuo järvi, jota sinä olet ajatellut, sattuisikin kuivumaan, niin ettei siinä olisi enää ainoatakaan pisaraa vettä, niin miltähän sinä luulet siellä sitten näyttävän?"
Sellaiseen kysymykseen ei pikkupiika osannut vastata. Hän tuijotti vain pappilanneitiin.
"Niin, en minäkään tiedä sitä niin tarkoin", sanoi pappilanneiti, "mutta minä luulen, että parin vuoden kuluttua alkaisi ruoho kasvaa järven pohjassa, ja sitten ihmiset ottaisivat sen haltuunsa ja viljelisivät sitä, jakaisivat sen keskenään ja pystyttäisivät siihen aitoja ja tekisivät sinne teitä aivan niinkuin muuallekin. Mutta kaikki muu jäisi kai ennalleen."
Pikkupiika tuijotti eteensä. Hän näytti olevan aivan pyörällä päästään.
"Sinä olet varmaan jonkun kerran ollut Helgesäterin vieraskamarissa ja nähnyt sen suuren kultakehyksisen peilin, joka riippuu ikkunoiden välissä? Joku vuosi sitten rikkoontui siitä lasi, eikä kapteenilla ole ollut varaa panettaa siihen uutta, vaan he ovat päällystäneet puupohjan vihreällä kankaalla. Mutta kultakehys, se on ennallansa. Ero on vain siinä, ettei sen keskellä enää ole peiliä."