Pikkupiika katsahti nopeasti pappilanneitiin. Hän alkoi jo ymmärtää.
"Samoin kävi kai myös tuon järven, josta me puhuimme", sanoi pappilanneiti. "Kaikki se, mitä oli rannalla, jäi paikoilleen, vaikka vesipeili sen keskellä katosikin. Riippakoivut jäivät niemien neniin, vaikkeivät ne enää voineetkaan peilailla itseään veden pinnassa, hiekkaranta jäi paikoilleen, vaikkei kesäpäivinä enää kukaan tullutkaan sinne uimaan, ja onkikivet, nekin ovat kai paikoillaan, vaikkei kukaan siellä enää ongikaan kaloja. Pienet pihlajasaaret, nekin ovat entisillä sijoillaan, vaikka kynnetyt pellot ympäröivät nyt niitä, ja kaikki talot järven rannoilla ovat myös paikoillaan, vaikka nuoriso, joka asuu niissä, ei voikaan enää käydä soutelemassa kauniina kesäiltoina."
Niin, senkin pikkupiika käsitti.
Mutta nyt kääntyi pappilanneiti äkisti ikkunaan.
"Katsoppas ulos, Nora, ja te muut myöskin!" sanoi hän ja viittasi alas laaksoon. "Mitä te luulette tuolla näkevänne?"
Ihme ja kumma, kun pikkupiika nyt katsoi ulos, niin yhdellä silmäyksellä hän näki kaiken sen, mistä pappilanneiti oli puhunut! Tuossa oli laakea järvenpohja ja sen ympärillä entinen rantaäyräs, joka kiemurteli monissa lahdissa ja mutkissa. Siinä olivat koivut niemien nenissä ja peltojen keskellä pienet lehdot, jotka ennen olivat olleet saaria, ja toisella puolella oli jyrkkä vuori ja kuusimetsä, toisella tiheä lepikkö. Vuoren rinteellä olivat kaikki talonpoikaistalot. Ja metsäinen harju ja kasket, kaikki ne olivat siellä.
Palvelustytöt pikkupiian takana katselivat ja näkivät aivan samaa kuin hänkin.
Kas, etteivät he koskaan ennen olleet sitä huomanneet!
Totta tosiaan, Svartsjö oli ollut tällä paikalla. Ja tietysti tämä oli entinen järvenpohja.
"Niin se onkin", sanoi pappilanneiti. "Peili, joka kerran oli Lövdalan alapuolella, on kadottanut lasinsa. Monen mielestä on kovin sääli, että se on poissa ja ettei peili ole enää mikään peili."