Hän olisi tahtonut puhua kahden kesken mamseli Maija Liisan kanssa, mutta hän pettyi pahasti nähdessään, että pikkupiika nukkui kyökkikamarissa. Yhä uudestaan hän kynttilällä valaisi hänen kasvojaan tutkiakseen nukkuiko hän. Lopulta pikkupiika puristi silmänsä kiinni ja makasi aivan liikkumatta, sillä hänestä oli ikävä olla heidän tiellään.
"Nyt hän varmaan nukkuu", sanoi ruustinna ja otti taaskin kynttilän käteensä mennäkseen katsomaan häntä.
"Ei, ei hän vielä nuku", sanoi pappilanneiti. "Kuinka sinä voit luulla, että hän olisi nukahtanut meidän puhellessamme?"
"Ehkä olisi parasta, jos olisimme hetken ääneti", ehdoitti Anna
Brogren.
Kun he olivat olleet vaiti vain pari minuuttia, oli Anna Brogren jo aivan varma asiastaan. Hän kuuli nyt, että tyttö nukkui, ja hyvä se olikin, sillä vaikka hänen olisi pitänyt valvoa koko yö, niin hän ei olisi lähtenyt Lövdalasta, ennenkuin oli saanut kuulla, miten kaikki oikeastaan oli käynyt. "Ei hän nuku, siitä olen varma", sanoi pappilanneiti. "Mutta koetetaanpa muuta keinoa. Minäpä kerron sinulle sadun odottaessamme. Sinä muistat kai monta satua, joita aikoinani olen sinulle kertonut."
"Pelkäänpä pahoin, että silloin hän vasta tulee oikein hereilleen", sanoi Anna Brogren, "mutta tee niinkuin tahdot. Minkä sadun sinä kerrot?"
"Enköhän minä kerro satua Lumikki neidosta."
"Vai senkö!" sanoi ruustinna, eikä ääni kuulostanut kovinkaan iloiselta. "Niin, onhan siitä jo pitkä aika, kun viimeksi sen kuulin."
"Oli kerran papin rouva", sanoi pappilanneiti, "joka oli kovin pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut lapsia".
"Ei, nyt sinä erehdyt", sanoi ruustinna. "Sehän oli kuningatar."