"Minä olen aina kuullut, että hän oli papin rouva", sanoi pappilanneiti, "enkä minä osaa kertoa satua toisella tavalla".
Ja hän kertoi edelleen papin rouvasta, joka toivoi itselleen tytärtä, niin punaista kuin veri ja niin valkoista kuin lumi ja joka kuoli heti, kun hänen toiveensa oli täyttynyt.
"Kyllä me minun mielestäni voisimme puhua jostakin hauskemmasta asiasta", sanoi kasvatussisar.
"Kyllä minä tiedän, että sinä muistat tuon sadun", sanoi pappilanneiti, "ja siksi en kerrokaan, millainen Lumikki neidon lapsuus oli. Muistathan kyllä, ettei hänellä silloin ollut mitään hätää, vaikka hänen äitinsä olikin kuollut, sillä hänellä oli kiltti täti, joka hoiti hänen kotiansa, ja kiltti kasvatussisar ja kiltti veli, vaikka tämä enimmäkseen olikin poissa opintojaan harjoittamassa, sekä kiltti isoäiti. Mutta kaikkein kiltein oli sittenkin isäkulta. Hän oli Lumikki neidon paras leikkitoveri ja hänelle hän kertoi kaikki huolensa. Isäkulta ei tahtonut, että häntä kohdeltaisiin ankarasti niinkuin muita lapsia, ja siksi hän sai tehdä mitä ikänä hän halusi. Ihmiset arvelivat tietenkin, että isäkulta hemmoitteli häntä, mutta sitä tämä ei ottanut korviinsakaan."
"Ehkäpä Lumikki neito oli niin kiltti, ettei hän voinut tulla hemmoitelluksi", sanoi ruustinna ja hänen äänensä kuulosti nyt äkkiä kovin vakavalta.
"Ei kukaan koko maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Lumikki neito", sanoi pappilanneiti. "Varsinkin oli hän kovin tyytyväinen, kun täti muutti pois talosta ja hän sai yksin pitää huolta talosta ja hoitaa isäkultaa. En usko, että hänellä moneen vuoteen oli ollut muuta surua, kuin että hänen kasvatussisarensa meni naimisiin ja muutti toiseen pitäjään. Ja jos joku siihen aikaan olisi sanonut hänelle, että isäkulta kylmenisi häntä kohtaan, niin luulenpa, että hän olisi nauranut sille vasten kasvoja. Kuinka hän ja isäkulta voisivat joutua epäsopuun? Ei edes unissaan hän olisi voinut ajatella mitään niin hullua."
"Tuskinpa kukaan muukaan olisi uskonut, että niin voisi käydä", sanoi
Anna Brogren yhtä vakavalla äänellä kuin äskenkin.
"Eikä koskaan Lumikki neidon ajatukset olleet niin kaukana kaikista onnettomuuksista kuin eräänä kauniina aamuna viime kesänä, jolloin hän läksi isäkullan kanssa katsomaan heinänniittoa."
"Viime kesänäkö?" kysyi Anna Brogren reippaasti. "Minä luulin, että
Lumikki neito eli tuhat vuotta sitten."
"Aina minä olen kuullut sanottavan, että Lumikki neito elää yhä vieläkin", sanoi pappilanneiti, "ja sinä päivänä, jolloin hän läksi ulos isäkullan kanssa, oli hän juuri täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja isäkulta oli viidenkymmenen vuoden vanha, vaikka sitä tuskin olisi voinut uskoa hänestä. Hänellä oli peruukki päässä, röyhelys rinnassa ja suuret soljet kengissä. Lumikki neito tuumi mielessään, että hän näytti kovin hienolta. Hän itse oli vanhassa pumpulihameessaan, suuri hilkka päässään. Hän ei näyttänyt miltään isäkullan rinnalla."