"Vai niin, sanoiko hän senkin", sanoi kasvatussisar. "Hänestä oli varmaan hauska ajatella, että hän oli kirjoittanut sillä tavalla isälle."
"Tässä jutussa on paljon hullunkurista", sanoi pappilanneiti. "Kun vain ajattelee, kuinka iloinen Lumikki neito oli ajaessaan maantietä myöten kotiin, niin oikein tekee mieli nauraa. Hän oli niin onnellinen, että kaikki vastaantulijat muuttuivat iloisiksi nähdessään hänet. Ainakin matkan alussa. Kun hän tuli lähemmäksi kotiseutua, missä ihmiset jo kaukaa tunsivat vaunut sekä matkustajat, niin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki vastaantulijat äkkiä olisivat ruvenneet ajattelemaan jotakin hyvin surullista, niin että heidän kasvonsa painuivat poimuihin ja ryppyihin.
"Tiedätkö, Lumikki neito tuli kovin hämilleen. Saapuessaan viimeisiin kestikievaritaloihin, joissa isäntäväki oli hänelle tuttua, kysyi hän, miten isäkulta jaksoi, ja he vastasivat, että hän oli yhtä terve ja reipas kuin hänen lähtiessäänkin. Mutta hän kuuli sittenkin äänestä, että he tiesivät jotakin, jota he eivät tahtoneet hänelle kertoa. Eikä hänkään tahtonut kysyä. Varmaan se oli jotakin ikävää, ehkäpä neitsyt sittenkin oli karannut talosta. Mutta Lumikki neito ei tahtonut pilata iloaan ajattelemalla häntä."
"Kyllä koko tuo juttu olisi kovin hullunkurinen", sanoi kasvatussisar, "jollei se samalla olisi niin surkea".
"Viimeisellä kyytivälillä tuli Pitkä-Bengt vastaan omilla hevosilla. Eipä Lumikki neito ollut erehtynyt. Pitkä-Bengt oli myöskin kummallinen. Muulloin sai melkein ostaa joka sanan häneltä, mutta nyt hän puhui aivan lakkaamatta. Ja Lumikki neito huomasi, että hän puhui kaikesta muusta, mutta ei sanaakaan isäkullasta eikä Vabitzista. Nyt hän ei uskaltanut kysyä. Jos jotain oli hullusti, niin parasta, että isäkulta itse saisi sen kertoa."
"Ja siten hän ei tiennyt mitään ennen kotiintuloaan!" huudahti kasvatussisar.
"Niin, hän ei tiennyt mitään, ei yhtään mitään. Ja nyt minä sanon, mikä hänen mielestään oli kaikkein ikävintä. Niin, se oli ikävintä, että isäkulta arveli toimineensa kovin järkevästi ja luuli, että Lumikki neito iloitsisi hänen hommistaan. Ja miksikä hän ei sitä olisi uskonutkin. Sillä olihan Lumikki neito kehunut neitsyttä ja sanonut, että isäkullan pitäisi olla tyytyväinen, kun hänellä oli niin mainio ihminen talossaan. Ehkäpä juuri hän olikin kääntänyt isän ajatukset kaikkein ensiksi neitsyen puoleen — —
"Et voi ajatellakaan, kuinka iloinen isäkulta oli odottaessaan häntä kuistin portailla, ja kuinka iloinen Vabitz oli seisoessaan isäkullan rinnalla. Isäkulta aivan paloi halusta saadakseen kertoa tuon suuren uutisen.
"Mutta isäkullan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä hän näki sen itsekin. Hän tiesi sen, ennenkuin hän oli astunut ulos vaunuista. Ja nyt minun täytyy kertoa, miten huonosti hänen kävi. Hän suuttui niin kovasti, ettei hän voinut hillitä itseään. Sellaista ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Hän ei hyökännyt heidän päälleen eikä kynsinyt eikä lyönyt heitä. Mutta oikeastaan hänen olisi tehnyt hyvinkin mielensä.
"Kieltään hän ei kuitenkaan voinut hillitä, vaan sätti heitä niin paljon kuin hän jaksoi. Vabitzia hän ei koskaan luvannut sanoa äidiksi, sen hän sanoi kaikkein ensiksi, ja sitten hän väitti, ettei neitsyt lainkaan sopinut isäkullalle, sillä Vabitz oli vain köyhän saksalaisen rummunlyöjän tytär, ja Lumikki neidon isä olisi voinut naida minkä hienon naisen tahansa. Ja sen lisäksi hän sanoi heille vielä senkin, että he aivan hyvin tiesivät tehneensä väärin, sillä muuten he eivät olisi salassa menneet naimisiin.