"Mutta nyt tuli isoäiti paikalle ja tarttui häntä ranteeseen kiinni ja käski ankarasti hänet omaan huoneeseensa. Eihän hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran kääntyi Vabitzin puoleen ja sanoi, että hän oli koettanut mielistellä isäkultaa hyvällä ruualla ja että isäkulta oli vain hienojen ruokien vuoksi nainut hänet. Nyt vasta sai isoäiti hänet mukanaan huoneeseensa."
"Sepä oli ikävä", sanoi kasvatussisar, "minun mielestäni hän olisi voinut vielä hiukan jatkaa".
"Ei, isoäiti vei hänet pois, ja heti kun hän pääsi hänen huoneeseensa, alkoi hän itkeä. Se oli jotakin uutta. Sillä hän ei ollut koskaan ennen itkenyt. Hän itki monta tuntia, ennenkuin hän rauhoittui, ja koko ajan hänestä tuntui, että jotakin vierasta, joka kaikkina näinä vuosina oli piillyt hänessä, heräsi nyt henkiin ja sai hänet valtoihinsa. Mitenkä sen selittäisin? Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin jokin vanha lohikäärme tai hirveä peto olisi asunut hänessä. Oi, voi! Tuo tunne peloitti häntä siihen määrään, että hän unohti melkein toisen onnettomuuden. Kuinka hirveää, että jotakin hillitöntä ja vaarallista asui hänen sielussaan. Mutta eihän hän oikeastaan mahtanut sille mitään. Hän tahtoi kuitenkin koettaa salata sitä oikein tarkasti."
"Voi, kultaseni", sanoi kasvatussisar hyväilevällä äänellä, "eikö hän koskaan ennen ollut suuttunut?"
"Vihdoin hän nukahti kaikista suruistaan ja heräsi vasta seuraavana aamuna, jolloin aurinko nousi vuoren takaa ja paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän oli niin onneton, ettei hän tiennyt mitä tehdä.
"Mutta hänen ei tarvinnut kauan tuumia, sillä hetken kuluttua tuli sisäkkö sisään ja sanoi, että rouva pyysi häntä nousemaan kangasta kutomaan.
"Kello oli vähän vailla neljä, eikä hän koskaan ennen ollut noussut niin varhain ylös. Olihan hän ennenkin tehnyt työtä, mutta vain vapaasta tahdosta ja oman valinnan mukaan. Hän oli vähällä taaskin suuttua, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi tuota villiyttä, joka oli hänessä, ja hän pelkäsi, että se jälleen puhkeaisi esiin.
"Kudottuaan pari tuntia ymmärsi hän jo paremmin, miten kaikki oli käynyt. Ei Vabitz ollut koettanut mielistellä isäkultaa, vaan sen sijaan hän itse juuri oli selittänyt hänelle, mikä verraton tuki Vabitz olisi sekä hänelle itselleen että hänen tyttärelleen. Kun isäkulta nyt huomasi, ettei tytär osannutkaan panna arvoa hänen erinomaiseen viisauteensa, niin hän varmaan oli kovin pahoillaan hänelle.
"Kello seitsemän kutsuttiin Lumikki neito isänsä luo saamaan varoituksia ja nuhteita, ja sehän olikin aivan luonnollista. Mutta isäkulta tuntui niin hirveän avuttomalta nuhdellessaan häntä, että Lumikki neito oli jälleen suuttua. Hän hillitsi kuitenkin itseään ja pyysi kauniisti kummaltakin anteeksi ja suuteli heitä kädelle, sekä Vabitzia että isäkultaa. Hän huomasi, kuinka iloinen isäkulta oli, kun asia siten oli järjestetty ja talossa taaskin vallitsi rauha."
"Että sellaista voi tapahtua, vaikka toinen parin peninkulman päässä ei tiedä asiaakaan!" huudahti kasvatussisar itku kurkussa. "Jospa minä olisin ollut siellä!"