"Onneksi ei kukaan yllyttänyt Lumikki neitoa", sanoi pappilanneiti. "Hän oli iloinen, että hän oli tehnyt sovinnon, sillä kun hän näki heidät molemmat yhdessä, niin hän käsitti, ettei hän itse ollutkaan onnettomin heistä. Olihan hän nuori, saattoihan hän joutua naimisiin ja saada oman kodin, mutta toista oli isäkullan laita. Hän ei voinut koskaan päästä Vabitzista erilleen, vaan sai pitää hänet luonaan elämän loppuun asti. Sellainen elämä oli kuin yhtämittaista talvea ilman kesäauringon lämpöä. Isäkultaa oli sääli, eikä häntä.
"Mutta vaikka hän olikin sovinnollinen mieleltään, niin ei hän sittenkään malttanut olla tekemättä kiusaa isäkullalle, kun tämä hetken kuluttua tuli kyökkikamarin ikkunan alle ja kysyi, tahtoisiko hän lähteä hänen kanssaan kävelemään. Hän vastasi, ettei hän voinut tulla, sillä äitikulta oli käskenyt hänen kutomaan niin ja niin monta kyynärää ennen aamiaista.
"Ensi kiireessä aikoi isäkulta sanoa, että hänen piti sittenkin tulla. Mutta sitten hän kai malttoi mielensä ja arveli, ettei ollut sopivaa vastustaa äitikullan käskyä jo heti ensimäisenä päivänä. Ja isäkulta poistui ikkunan luota ja jätti hänet yksin kangaspuitten ääreen. Sitä ei Lumikki neito koskaan olisi voinut otaksua. Hän luuli sydämensä pysähtyvän; hän käsitti, että hän oli kadottanut isäkullan."
Kyyneleet tukahduttivat äänen ja hän vaikeni äkkiä. Anna Brogrenkaan ei sanonut mitään, mutta hänkin kuului itkevän. Ja pikkupiikakin olisi itkenyt, jollei hän olisi pelännyt, että muut olisivat sen kuulleet.
II.
Seuraava yö ei ollut juuri rauhallisempi pikkupiialle kuin edellinenkään. Anna Brogren ei ollut matkustanut pois, vaan siirtänyt kotimatkansa tuonnemmaksi, ja heti kun pappi ja papin rouva olivat toivottaneet hyvää yötä, hiipi hän alas vieraskamarista ja tuli kyökkikamariin saadakseen jutella taaskin pappilanneiden kanssa.
Tällä kertaa he eivät huolineet odottaa siksi kunnes pikkupiika oli nukahtanut. Ruustinna sanoi heti, että hän oli jäänyt taloon saadakseen vain kuulla jatkoa siihen kauniiseen satuun Lumikki neidosta, jonka Maija Liisa oli kertonut edellisenä yönä. Ja hän pyysi, että hän heti aloittaisi, jotta he nyt ennättäisivät sen loppuun. Sillä kauemmaksi kuin huomiseksi hänen oli mahdoton tänne jäädä.
Ja silloin pappilanneiti alkoi kertoa. "Jos muistan oikein", sanoi hän, "niin ei ollut Lumikki neito ollut kotona kuin viikon päivät, kun lukkari Moreus ja Ulla tulivat vieraisille. En voi sanoin selittää, kuinka iloiseksi Lumikki neito tuli heidän tulostansa. Tosin äitikulta ja hän elivät sovinnossa, mutta työtä hänen oli pakko tehdä. Hän istua helskytti koko päivän kangaspuitten ääressä, jotta selkää pakotti, kun hän illalla pani maata. Hyväpä, että joku tuli taloon vieraisille, niin hänkin sai hetken levähtää.
"Voi sentään! tuumi Lumikki neito, ei hän ikimaailmassa voisi niin innostua työhön kuin äitikulta. Ei hän koskaan myöskään voisi tulla yhtä nopsaksi ja taitavaksi sormistaan kuin hän. Äitikulta osasi kutoa niin kaunista damastikangasta, jonka reunaa koristivat kaikki Nooan arkin eläimet. Lumikki neito huomasi kyllä, että hän äitikullan mielestä vain hutiloi, mutta hän luuli hänen ainakin käsittävän, että hän koetti kaikella tavalla olla hänelle mieliksi.
"Ulla Moreus oli tuntenut äitikullan jo siihen aikaan, kun hän oli hoitanut taloutta Borgin kartanossa ja he olivat hyvät ystävät. Sitä paitsi oli hän ja hänen anoppinsa vastikään ollut Borgissa syysleivonnassa, jotta hänellä oli paljon kerrottavaa armollisesta kreivinnasta. Lumikki neito huomasi, että äitikulta kuunteli hyvillään kaikkia niitä hullutuksia, joita kreivinna oli keksinyt.