"Mutta totta puhuakseni, en usko, että kukaan iloitsi niin näistä vieraista kuin isäkulta. Lumikki neito huomasi, miten isäkulta heitti yltään sen arvokkuuden, jolla hän oli esiintynyt aina naimisestaan asti ja tuli taas ennalleen. Ja hän tuumi itsekseen: 'En tiedä, missä isäkulta on viime aikoina ollut. En ole tavannut häntä siitä saakka, kuin kävimme yhdessä heinänteossa.'
"Lumikki neito tiesi varsin hyvin, ettei isäkulta hänen tähtensä uskaltanut nauraa eikä laskea leikkiä. Isäkulta tunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän oli pitänyt niin huonosti huolta hänen kasvatuksestaan. Kas, hän arveli, ettei Lumikki neito koskaan olisi käyttäytynyt sillä tavalla kuin hän teki, jollei hän olisi hemmoitellut häntä niin suuresti. Mutta nyt isäkulta oli päättänyt pitää hänestä parempaa huolta. Mutta hän otti tuon tehtävän niin raskaasti, ettei hän koskaan uskaltanut olla muuta kuin äreä ja vakava, kun Lumikki neito oli huoneessa.
"Vain pari kuukautta sitten oli hän isäkullan mielestä aivan sellainen kuin hänen pitikin olla, mutta nyt hän ei kelvannut suorastaan enää mihinkään. Varmaan isäkulta ei tullut entiselleen, ennenkuin Lumikki neito oli muuttunut aivan uudeksi ihmiseksi.
"Lukkari Moreuksen tullessa taloon unohti isäkulta kokonaan raskaan taakkansa ja oli taas aivan ennallaan. Lumikki neito ei voinut olla ajattelematta, kuinka syvästi isäkulta häntä mahtoikaan rakastaa. Kas, miten hän hillitsi luontoaan joka päivä hänen tähtensä! Eipä hän todellakaan osannut olla kyllin kiitollinen isäkullalle.
"Äitikulta tahtoi itse valmistaa illallista voidakseen näyttää Ulla Moreukselle, ettei Lövdalassa ennen tarjottu yhtä hyvää ruokaa kuin nyt. Tiesihän äitikulta, että Ulla oli taitavin keittäjä koko pitäjässä ja että hän alituisesti kulki talosta taloon valmistamassa häitä ja hautajaisia, jotta hänen tähtensä kannatti kyllä kursailla. Ja sillä aikaa kuin äitikulta puuhasi lieden ääressä, ehdoitti Ulla, että he yhdessä Lumikki neidon kanssa menisivät hetkeksi isoäidin luo.
"Isoäidin huoneessa avasi Ulla käärön, jonka hän oli tuonut mukaansa huvittaakseen heitä. Hän oli saanut aivan erinomaisen lahjan armolliselta kreivinnalta. Kylläpä siinä saa nauraa, kun Ulla kertoo, kuinka hyvänä kreivinna pitää häntä ja miten kauniita lahjoja hän antaa hänelle. Kerran hän antoi Ullalle sylikoiran, jolle ei kelvannut ruuaksi muu kuin kerma. Olipa hän hyväntahtoinen, kun antoi sellaisen elukan köyhälle lukkarinvaimolle, jolla ei suinkaan aina ollut lypsävää lehmää!
"Kukapa tiesi, vaikka Ulla olisi pahastunut, jos kreivinna joskus olisi antanut hänelle jotakin sellaista, josta hänellä olisi ollut todellista hyötyä. Oi, kuinka lystillinen hän oli näyttäessään tuota viimeistä lahjaa! 'Katsokaa tätä!' sanoi hän. 'Näin koreaksi minä puen itseni, kun lähden kylään häitä valmistamaan.'
"Kreivinna arveli varmaan tehneensä suuren uhrauksen, kun hän oli antanut Ullalle ratsastuspukunsa. Se oli hänen englantilainen ratsastuspukunsa, jota hän viime vuosina oli käyttänyt: siihen kuului pitkä, musta, ruumiinmukainen verkahame, punainen, kärpännahalla reunustettu liivi ja pieni, korkea hattu. Se oli erinomaista vaatetta, eikä laisinkaan kulunut, mutta hullua se sittenkin oli. Hame oli niin pitkä, ettei Ulla voinut siinä astua askeltakaan, ja hän näytti hirveän hullunkuriselta tuossa punaisessa liivissä. Ulla tahtoi, että Lumikki neitokin koettaisi hametta, ja kun hän pani sen ylleen, ihastui sekä Ulla että Beata mummo. 'Voi sentään', sanoi Ulla, 'kuinka sääli, ettet sinä ole saanut tätä koreata lahjaa! Se sopii sinulle kuin valettu.'
"Ulla asetti hänet peilin eteen, pörrötti hiukan hänen hiuksiaan ja pani hatun päähän. 'Katsokaa häntä!' sanoi hän isoäidille. 'Eikö hän ole aivan kuin pieni armollinen kreivinna! Oletteko koskaan nähneet häntä näin somana?'
"Ulla ei tahtonut mitenkään sallia, että Lumikki neito riisuisi yltään ratsastuspuvun, ennenkuin isäkulta ja lukkari Moreus olivat myös nähneet hänet siinä.