Äiti ja pikkupoju olivat olleet Nygårdissa aina Tapaninpäivästä saakka. Nyt he olivat kotimatkalla, mutta he olivat kulkeneet pitempää tietä Lövdalan ohi, saadakseen tavata pikkupiikaa.
Pikkupiika ei varmaankaan koskaan ollut niin iloinnut, kuin nähdessään äidin astuvan keittiöön. Hän tuli juuri parhaiksi auttamaan häntä hänen suuressa huolessansa.
Kun he tulivat navettaan, täytyi äidin ensinkin selittää hänelle, mitä tuo uusi satu Lumikki neidosta merkitsi, josta pikkupiika oli kuullut kahtena yönä perätysten. Oliko mahdollista, että pappilanneiti oli tarkoittanut itseään?
Kun pikkupiika oli kertonut sen niin hyvin kuin hän taisi, istui äiti hyvän aikaa ääneti. Lopulta hän sanoi: "Luultavasti he eivät luulleet, että sinä ymmärtäisit heidän puhettaan. Mutta koska sinä sittenkin ymmärsit, niin saat nyt näyttää, että ymmärrät pitää sitä myös salassa."
Mutta siinä ei ollut kaikki, pikkupiialla oli vielä toinenkin suru.
Eilen aamupuolella oli pappilanrouva tullut hänen luokseen ja katsellut häntä ystävällisesti silmiin ja kysynyt viihtyikö hän täällä, vai kaipaisiko hän kotia.
Kyllä, hän viihtyi erinomaisesti ja hänen oli oikein hyvä olla. Ja hän piti niin paljon kanoista.
"Vai niin", oli pappilanrouva silloin nauraen sanonut, "etkö pidä mistään muusta kuin kanoista?"
Kyllä, pikkupiika piti myöskin pappilanneidestä.
Taaskin pappilanrouva oli naurahtanut. Mistä se johtui, että hän piti mamseli Maija Liisasta?