Hän piti hänestä siksi, että hän kertoi niin paljon kaunista.
"Todellako", oli pappilanrouva sanonut, "ymmärrätkö sinä, mistä hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän kertoo?"
"Sen hän kai oppii kirjoista, joita hän lukee yöllä", oli pikkupiika vastannut.
"Vai niin, lukeeko hän öisin?" oli pappilanrouva sanonut yhtä ystävällisesti ja lempeästi yhä edelleen. "Hän lukee kai päresoihdun valossa?"
"Eiköhän hänellä lie kynttilä", oli pikkupiika vastannut.
Illalla oli sitten pappilanneiti ja pikkupiika panneet maata aivan niinkuin tavallisestikin, ja niin pian kuin he olivat vuoteessa, oli pappilanrouva astunut huoneeseen, niinkuin hänellä tapana oli, ja ottanut pois kynttilän ja kynttiläjalan.
Mutta kun talossa kaikki hiljeni, nousi pappilanneiti vuoteeltaan ja otti esille talikynttilän, jonka hän oli piiloittanut suureen seinäkellokaappiin, hiipi keittiöön, puhalsi hiiliin saadakseen tulta kynttilään ja alkoi lukea. Pappilanneidellä oli veli Uppsalassa, ja hän lähetti hänelle runoja, sillä hän tiesi, että pappilanneiti piti kaikesta sellaisesta. Ja näitä hän opetteli ulkoa yöllä.
Varmaankin hän luki jotakin hyvin kaunista, sillä hän ei kuullut, että salin ovi avautui. Hän ei katsonut ylös ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen vieressään ja riisti kynttilän jalasta.
"Sinä aiot varmaan saattaa meidät kaikki köyhiksi", sanoi pappilanrouva, "koska poltat tulta kaiken yötä. Mistä sinä sait kynttilän?"
"Se ei ole äitikullan kynttilä", sanoi pappilanneiti.