Äiti ja pikkupoju kääntyivät taakseen yhtä aikaa. Pappi seisoi varjossa muutaman askeleen päässä heistä. Hän nojautui liikahtamatta seinää vasten.
He pelästyivät niin kovasti, etteivät he uskaltaneet nousta edes tervehtimään häntä. Milloin hän oli tullut sinne ja mitä hän oli kuullut?
"Tuoppa lypsyjakkara tänne, Marit", sanoi hän heikolla äänellä. Marit kiiruhti hänen luokseen, ja pappi vaipui alas matalalle istuimelle.
"Älä mene hakemaan muita!" sanoi pappi. "Minua vain pyörryttää.
Tiedäthän, että pyörrytys on aina vaivannut minua."
He seisoivat neuvottomina hänen edessään. Marit ihmetteli, kuinka vanhalta pappi näytti. Hän ei ollut huomannut sitä joulukesteissä langon luona, mutta nyt hän näki, kuinka hän oli laihtunut ja mennyt kokoon.
"Ei tämä ole mitään vaarallista", sanoi pappi, "mutta se yllättää minut niin usein nykyään. Minä olen mennyttä kalua, ymmärrätkö, Marit."
Vähän ajan kuluttua hän nousi pystyyn.
"Älkää kertoko tästä muille!" sanoi hän ja astui hitaasti ja kumarana navetasta ulos.
UNIPANNUKAKKU.
Myöhään uudenvuoden-aattona astui pappilanneiti mäkeä alas, joka johti panimokamariin, missä hänen isoäitinsä, rouva Beata Spaak, oli asunut jo monta vuotta. Hän talutti kädestä pikkupiikaa, ja kuului jo kauaksi, että he olivat ulkona, sillä he kirkuivat joka kerta, kun he astuivat syrjään ja upposivat lumikinokseen. Taivas oli pilvessä ja ulkona oli pimeä kuin säkissä, ei kuuta eikä tähtiä ollut taivaalla. Jollei isoäidin ikkunaluukkujen takaa olisi hiukan tulta pilkistänyt, niin tuskinpa he olisivat löytäneet tietä panimoon.