Pappilanrouva vastasi, että hän oli ollut aivan samaa mieltä kuin isäntäkin ja oli sen sanonutkin Maija Liisalle. Mutta pappilanneiti, hän piti niin hellää huolta vanhasta isoäidistään, ettei hän tahtonut millään lähteä kotoa, jos isoäidillä oli pieninkin vamma.
Nyt oli pappilanrouva saanut turkit yltään, ja hän tiesi vallan hyvin näyttävänsä niin komealta sekä olevansa niin hienosti puettu, etteivät he sen parempaa pappilanrouvaa olisi voineet saada mistään. Mutta tuntuipa kuitenkin siltä kuin talonpojat eivät olisi laisinkaan huomanneet häntä.
Björn Hindrikssonin vaimo ihmetteli, ettei Beata rouva itse ollut vaatinut tyttärensätytärtä lähtemään häihin. Tiesihän hän sen, että joka kerta, kun heidän aikanaan tässä talossa oli vietetty häitä, aina joku pappilan väestä oli tanssinut morsiamen kanssa.
Pappilanrouva ojensi selkäänsä ja hänen äänensä muuttui karheaksi. Mistä hän saattoi tietää, että se oli niin kovin tärkeätä, muuten hän olisi voinut itse jäädä kotiin. Mutta eihän mikään estänyt häntä lähtemästä vaikka aivan heti paikalla, jotta Maija Liisa saisi tulla häihin.
Täten pappilanrouva pääsi voitolle. Isäntäväki tuli kovin pahoillensa, ja asia päättyi siten, että heidän oli pakko rukoilla ja pyytää häntä jäämään.
Ylhäällä salissakin sai pappilanrouva kuulla samoja kysymyksiä ja vastata niihin aivan loppumattomasti kulkiessaan ympäri huonetta ja tervehtiessään kaikkia niitä, jotka seisoivat pitkin seiniä odottaen vihkimistä. Pappilanrouvaa alkoi äkkiä kuumoittaa, vaikka hänen oli ollut kylmä koko päivän. Vasta sitten, kun hän istuutui sohvaan, ei kukaan enää kysynyt Maija Liisaa. Kaksi pitäjän arvokkainta emäntää istui hänen molemmilla puolillaan, ja he olivat aivan ääneti. He tiesivät, ettei sopinut jutella, kun odotettiin jotakin niin juhlallista kuin vihkimistä.
Pappilanrouva tunsi, että hänen poskillaan paloi kaksi punaista pilkkua. Kummallista, että kaikki ahdistivat häntä! Pappi sitä vastoin sai olla aivan rauhassa. Luulivatko he, ettei papilla ollut enää mitään sanottavaa talossaan?
Ulla Moreus, lukkarin emäntä, näyttäytyi ovessa. Hän astui esiin ja tervehti. Nyt seuraisi tietysti uusia kysymyksiä. Olihan hän Maija Liisan parhaita ystäviä. Mutta hän ei näyttänyt muistavankaan Maija Liisaa. Hän oli anoppinsa kanssa pukemassa morsianta. He olivat nyt valmiit, mutta he olivat ajatelleet — — Niin, heistä tuntuisi niin turvalliselta, jos rouva Raklitz olisi tahtonut tulla ullakkokamariin katsomaan morsiamen pukua.
Pappilanrouva tiesi, ettei kukaan koko Värmlannissa tiennyt sen paremmin kuin Ulla Moreus ja hänen anoppinsa, miten talonpoikaismorsian oli puettava. Mutta olihan hyvin kohteliasta, että he tahtoivat kuulla hänen mieltään.
Hän meni Ullan kanssa kamariin, missä morsian seisoi valmiiksi puettuna ja odotti, että morsiussaatto tulisi häntä hakemaan. Täällä ajateltiin vain kukkia ja koreuksia. Tuntui oikein helpoittavalta, kun sai vastata, olivatko kultavitjat suorassa, pitäisikö ripustaa enemmän helmiä morsiamen kaulaan ja oliko korkea pahvikruunu, jonka Ulla Moreus edellisenä yönä oli valmistanut punaisesta ja vihreästä silkistä ja kultapaperista, kauniin muotoinen. He olivat viimeiseen asti arvelleet, että vanha kruunu voisi kelvata, mutta myöhään eilen illalla oli Ulla ajatellut, että nämähän häät olivat suurimmat, mitä koko tänä talvena vietettäisiin ja sen vuoksi hän oli leikannut uuden kehän ja päällystänyt sen.