"Minä en unohda koskaan, että sinulla on niin paljon sydäntä, että tahdot auttaa minua", sanoi hän. Ja samalla hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli aivan kuin toiseksi ihmiseksi.
— — — — — —
Pappilanneiti istui lieden ääressä kyökkikamarissaan Lövdalassa ja itki.
Kyyneleet vuosivat viljanansa. Hänen oli aivan mahdoton hillitä niitä. Hän koetti kyllä parastansa, Sillä olihan kovin ikävää, että palvelusväki luuli hänen itkevän vain siksi, että hänen täytyi istua yksin kotosalla, kun isä- ja äitikulta olivat vieraissa huvittelemassa.
Mutta ei hän sitä surrut, ei, ei lainkaan, vaan hän suri sitä, ettei hän saanut pitää lupaustaan, jonka hän oli antanut Britalle. Kuinka he olivatkaan yhdessä jutelleet näistä suurista häistä! Eihän Britta sittenkään voinut tulla suopeaksi sulhaselle, mutta hänen mielensä oli kuitenkin virkistynyt, kun pappilanneiti oli sanonut iloitsevansa siitä, kun hän saisi nähdä hänet morsiuspuvussa.
Hänen täytyi pakostakin itkeä. Kuinka raskaalta tuntuikaan, kun hänen oli täytynyt pettää Britta.
Kummallista! Hän oli kuulevinaan kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta. Ja viulun soittoa, siitähän oli mahdoton erehtyä.
Soitto kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Ihan varmaan hän kuuli jotakin. Mutta mistä ihmeestä se saattoi tulla? Hän nousi pystyyn ja astui itäisen ikkunan ääreen, josta näki aina lehtikujalle saakka.
Kun hän oli sytyttänyt tulen uuniin tuntia sitten, oli ulkona ollut pimeä ilta. Nyt tuli oli palanut loppuun, jotta kamarissa oli aivan pimeä. Mutta sillä välin oli ulkona tullut valoisammaksi. Taivas oli tähdissä. Lumi maassa ja huurre puissa oli omin päin ruvennut valaisemaan. Kun hän tuli ikkunan luo, niin saattoi hän katsoa ikäänkuin valaistuun huoneeseen.
Hän näki aivan selvästi, että morsiussaatto ajoi pitkin lehtikujaa ja vanhojen rakennusten ohitse takapihalle. Ensimäisessä reessä istuivat pelimannit viulut leukojen alla ja vinguttivat kaikin voimin jousiaan. Toisessa istui morsian ja sulhanen, eikä morsian ollut kietonut edes mitään huivia päähänsä, vaan antoi kruunun kimmeltää valkeassa lumenvalossa. Sitten seurasi reki toistaan häävieraineen. Hän tunsi lukkari Moreuksen valkean hevosen, kirkkoväärtin punaisen reen ja —