Hän oli peittänyt syvän kuopan aukon koivunvarvuilla, oljilla ja lumella ja laittanut siihen petollisen katon, jota viekkainkaan vanha naaraskettu ei voinut eroittaa tavallisesta maasta. Ja ankan, joka istui korkealla paalulla keskellä kuoppaa ketun syöttinä, oli hän kiinnittänyt riimulla siivistä niin lujasti, että hän tiesi, ettei se millään tavalla voinut päästä liikahtamaan. Se oli kartanon paras ankka, se, jolla oli vahvin ääni. Hän oli kuullun sen kirkuvan kiinnitettyään sen paaluun. Hätähuudot olivat kuuluneet kimakoilta ja vihlovilta talviyössä.

Mikä häpeä ketunkuopan hoitajalle, jos hän sitoi ankan niin huonosti kiinni, että se pääsi riistäytymään irti, eikä sellaista häpeää koskaan ollut tapahtunut Pitkälle-Bengtille. Häpeä oli melkein yhtä suuri, tekipä kettu kumman hyvänsä: juoksi ankkoineen karkuun tai veti sen mukanaan alas kuoppaan.

Karjapiika ei tahtonut koskaan mielellään antaa ankkojaan. Jos jollekin niistä tapahtui vahinko, niin sai Pitkä-Bengt kuulla siitä pilkkaa joka kerta, kun hän yritti virittää kuoppaansa.

Tämä harmillinen asia oli nyt sittenkin tapahtunut. Kun hän valaisi lyhdyllä kuoppaa, näki hän, että ankkaa ei ollut paalussa. Siinä riippuivat vain riimunpäät jäljellä.

Häntä harmitti niin kovasti, että hän aikoi lähteä matkoihinsa. Tuskin hän viitsi edes katsoa, oliko kettu pudonnut kuoppaan vai livistänyt tiehensä.

Mutta luultavasti se kuitenkin oli joutunut ansaan. Hän koetti valaista ympärilleen. Katossa oli useassa kohtaa reikiä. Miten ihmeellä tuo kettu oli raastanut mukanaan niin paljon olkia!

Vaikka hän olisi kääntänyt lyhtyään miten hyvänsä, niin ei hän sittenkään voinut nähdä kuopan pohjaan. Hän tutki jälkiä lumessa. Jos kuopassa oli kaksi kettua, niin hän olisi voinut helpommin ymmärtää, miten katto oli näin rikkoontunut. Ja siinä tapauksessa ei vahinko olisi niinkään suuri, vaikka ankka olisikin mennyt menojaan.

Hän löysi jäljet lumesta, tarkasteli niitä lyhdyn valossa ja kumartui yhä lähemmäksi maata. Lopulta hän otti kynttilän lyhdystä, laskeutui polvilleen ja valaisi lunta.

Noustessaan pystyyn hän tunsi polvensa vapisevan. Onneksi ei kukaan nähnyt häntä.

Hän ei voinut kyllin nopeasti hakea nuoraa tallista. Palatessaan takaisin sitoi hän nuoran lyhtyyn ja laski sen alas kuoppaan. Nyt hän saattoi nähdä pohjaan saakka, ja äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa irvistykseen. Silmät kapenivat ja alkoivat säkenöidä, ja hampaat kiiluivat suussa. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan seisoi kauan kumartuneena kuopan yli ja nautti täydestä sydämestä.