Niin, senhän hän saattoi arvatakin, että hän oli noita Lövdalan kauniita pappilanneitoja. Olipa hyvä, että hän vihdoinkin sai nähdä hänet. Sillä monen monta kertaa hän oli pyytänyt Margareta muoria kutsumaan hänet taloon yhdessä hänen sisarentyttärensä kanssa, jotta hän saisi nähdä, puhuivatko ihmiset totta!
Nyt ei Maija Liisa joutunut vain hämilleen, vaan hän pelästyi oikein
pahan päiväisesti. Eihän hänen sopinut kuunnella tuollaista puhetta.
Äitikulta… Mutta sehän oli totta! Äitikultahan valoi kynttilöitä
Lövdalassa.
Kyllähän täti näki, että Maija Liisa kävi levottomaksi. Hän koetti estää pappia tuijottamasta tyttöön.
Ei suinkaan hän aikonut peruuttaa hakemustaan Sjöskogaan? kysyi hän. Pitäisihän hänen olla tyytyväinen, kun hän noin nuorena sai niin suuren paikan. Hän oli kuullut, että tavallisesti vain vanhat ukot pääsivät niin lihavan paistin ääreen.
Pappi kohotti olkapäitään. Eihän hän koskaan ollut aikonutkaan muuttaa sinne. Onni oli ollut hänelle kovin suopea. Hän oli ollut tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli.
Mutta olihan hän hakenut?
Niin, kaikki sukulaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa.
Nyt hän oli unohtanut Maija Liisan kokonaan, ikäänkuin ei häntä lainkaan olisi ollut olemassa. Hän ajatteli vain omia asioitaan astuessaan edestakaisin lattialla, otsa rypyssä ja liikutellen jäseniään kiivaasti. Otsalle oli valunut kihara, johon hän tarttui kiinni ja pyyhkäisi sen ylöspäin ja antoi sen sitten pudota taas alas. Hän ei näyttänyt panevan vähintäkään huomiota ulkomuotoonsa, vaikka Maija Liisan täytyi tunnustaa, että hän oli niin kaunis, että hän saattoi käyttäytyä miten hyvänsä hänen kauneutensa siitä vähääkään kärsimättä. Vihdoin hän pysähtyi tädin eteen ja kysyi, saisiko hän pyytää häneltä vähäistä neuvoa. Sillä hän oli ajatellut niin paljon sekä sinne että tänne. Hän oli aivan sekaisin päästään.
Silloin Maija Liisa nousi pystyyn. Hänen mielestään hänen ei sopinut jäädä kuuntelemaan papin salaisuuksia. Mutta tuo pappihan näytti olevan sellainen, jolla oli silmät selässäkin. Heti kun hän huomasi, että Maija Liisa liikahti, pyysi hän häntä jäämään paikalleen. Hänestä oli hauskaa katsella jotakin niin kaunista.
Kas, kuinka pian Maija Liisa oli tottunut häneen, ettei hän edes punastunutkaan! Mutta eihän siinä ollut vähintäkään syytä hämillään olemiseen. Näkihän hän sen, että pappi katseli häntä aivan kuin kaunista nukkea. Ei suinkaan hänen mieleensä juolahtanutkaan, että nukke sekä kuuli että ajatteli.