Niin pian kuin Jofrid oli astunut kynnyksen yli, tunsi hän kodin iloisen hauskuuden ympäröivän itseään. Hän oli tyyni ja rauhallinen seisoessaan siellä, mutta sieltä lähteminen tuntui vaikealta kuin vieraissa palveleminen. Seikka oli se, että Jofrid oli ollut hyvin ahkera hankkiakseen itselleen jonkunverran myötäjäisiä. Taitavin käsin oli hän kutonut koristekankaita, jollaisia käytetään huoneen kaunistamiseksi, ja ne hän aikoi asettaa omaan kotiinsa, kun joskus sellaisen saisi. Nyt rupesi hän arvelemaan, miltähän ne täällä näyttäisivät. Mielellään olisi koettanut niitä tähän uuteen pirttiin.
Hän lähti reippaasti kotona käväsemään, nouti kangaskäärönsä ja alkoi kiinnittää sitä katon rajaan. Hän aukaisi oven, niin että ilta-aurinko paistoi juuri häneen ja hänen töihinsä. Hän liikkui innokkaasti tuvassa rallatellen jotain marssia. Hän oli sydämellisen tyytyväinen. Tupa tuli oikein sieväksi. Kudotut ruusut ja tähdet loistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen.
Kaiken aikaa hääriessään tähysteli hän tarkkaavaisesti kanervakankaalle ja hautakummulle, sillä hänestä tuntui, että Tönne nytkin saattoi loikoa piilossa jonkun kummun suojassa ja nauraa hänelle. Kuninkaan kumpu oli juuri oven kohdalla ja sen taa näkyi aurinko parhaillaan laskevan. Kerran toisensa perästä silmäsi hän sinne. Tuntui kuin joku siellä istuisi ja katselisi häntä.
Auringon päästyä juuri niin alhaalle, että ainoastaan muutama veripunainen säde valahti vanhalle kiviröykkiölle, älysi Jofrid, kuka se häntä katseli. Koko hautakumpu ei ollut enää mikään kumpu, vaan suuri vanha sotaurho, joka istui siinä arpisena ja harmenneena ja tuijotti häneen. Sen pään ympärille kiertyivät auringonsäteet kruunuksi ja punainen vaippa oli niin avara, että se levisi yli koko kankaan. Pää oli suuri ja raskas, kasvot harmaat kuin kivi. Vaatteet ja aseet olivat myös kivenkarvaiset ja jäljittelivät kiven vivahduksia ja jäkäläpeitettä, niin että täytyi tarkasti katsoa huomatakseen, että siinä oli urho, eikä vain kiviröykkiö. Se oli samallaista kuin toukassa puunoksan näköisyys. Saattaa parikymmentä kertaa kulkea niiden ohi, huomaamatta, että se, mitä on luullut kovaksi puuksi, onkin pehmeä eläinruumis.
Mutta Jofrid kumminkaan ei enää voinut erehtyä siitä, että itse vanha Atle kuningas se siinä istui. Hän seisoi ovella, varjosti kädellään silmiään ja katsoi suoraan ukon kivikasvoja. Ja hän näki pienen pienet, vinot silmät korkean otsan alla, leveän nenän ja suorrukkeisen parran. Ja tuo kivimies eli. Se hymyili ja iski silmää hänelle. Jofrid pelästyi, mutta eniten kumminkin kauhistuttivat häntä miehen paksut, tukevalihaksiset käsivarret ja karvaiset kädet. Kuta kauemmin hän katseli miestä, sitä leveämmäksi tämän hymy kävi ja vihdoin se nosti toisen lyijynraskaan käsivartensa ja viittasi häntä luokseen. Silloin Jofrid pyyhkäsi pakoon kotia kohti.
Kun Tönne palasi pirtilleen, näki hän sen tähdikkäillä koristekankailla kaunistetuksi. Tämä rohkaisi häntä niin, että hän lähetti puhemiehen Jofridin isän luo, tiedustamaan tytön mieltä. Jofrid myöntyi ja oli mielissään, että asia oli näin kääntynyt, vaikkakin hän lahjoitti kätensä puoliväkisin. Eihän hän voinut hylätä miestä, jonka tupaan oli jo kantanut myötäjäisensä. Kumminkin otti hän ensin selon siitä, oliko vanha Atle kuningas muuttunut jälleen kivikummuksi.
* * * * *
Tönne ja Jofrid elelivät onnellisina monta vuotta. He olivat hyvässä maineessa. "He ovat hyviä ihmisiä", sanottiin. "Katsokaa, kuinka he auttavat toisiaan, katsokaa, kuinka he tekevät työtä yhdessä ja miten he eivät voi elää erillään toisistaan."
Tönne kävi päivä päivältä voimakkaammaksi, eikä ollut enää niin hidasajatuksinen. Jofrid näkyi tehneen hänestä kelpo miehen. Enimmäkseen antoi hän vaimonsa hallita, vaikka hän myöskin ymmärsi sitkeällä itsepäisyydellä ajaa oman tahtonsa perille.
Jofridin mukana seurasi aina iloa ja leikkiä, minne hän tulikin. Hänen pukunsa kävi yhä kirjavammaksi hänen vanhetessaan. Koko hänen naamansa oli punanen. Mutta Tönnestä hän oli kaunis.