Eräänä päivänä kuljetti Tönne Jofridin muutamalle louhikolle, johon oli kätkenyt rakennusvaransa. Hän penkoi oksat ja sammalet pois ja nyytti hänelle hakatut hirret. "Nämä olivat äitiä varten", virkkoi hän.
Hän katsahti odottavaisesti Jofridiin. "Näistä piti tulla äidille tupa", hän uudisti. Merkillisen hidas oli tuo neitonen älyämään nuoren miehen ajatuksia. Kun hän näytti äidillensä varatut hirret, niin olisipa hänen jo pitänyt ymmärtää, mutta tyttö ei vain tajunnut.
Silloin hän päätti vielä selvemmin näyttää hänelle tarkoituksensa. Parin päivän perästä alkoi hän kuljettaa tukkeja hautakumpujen väliselle aukealle, jossa hän ensi kerran oli nähnyt Jofridin. Tyttö kulki, kuten hänen tapansa oli, tavallista tietään ja näki Tönnen työn touhussa, mutta jatkoi kumminkin matkaansa virkkamatta mitään. Heidän tultuaan ystäviksi oli Jofrid usein auttanut häntä, mutta tässä raskaassa työssä ei hän tuntunut tahtovan ruveta hänelle apulaiseksi. Tönne päätteli kumminkin, että tytön täytyi ymmärtää, että hänelle tässä tupaa nyt rakennettaisiin. Jofrid käsittikin sen kyllä, mutta häntä ei haluttanut lahjoittaa itseään Tönnen kaltaiselle miehelle. Hän tahtoi terveen ja voimakkaan miehen. Hänen mielestään ei olisi lyönyt leiville mennä naimisiin niin heikon ja vähälahjaisen miehen kanssa. Mutta sittenkin oli tuossa hiljaisessa miehessä paljo puoleensa vetävää. Sitä miespoloista, kuinka hän olikaan ahertanut ilahduttaakseen äitiänsä, saamatta edes nauttia sitä onnea, että olisi ajoissa saanut valmiiksi. Häntä melkein itketti Tönnen surkeus. Ja nyt tämä rakensi tupaa juuri sille kohdalle, jossa oli nähnyt hänen tanssivan. Miehellä oli hyvä sydän, se houkutteli häntä ja kiinnitti hänen ajatuksensa häneen, mutta mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän suinkaan tahtonut.
Jofrid kulki joka päivä kanervikkokankaan poikki ja näki pirtin kohoavan yksitoikkoisena ja ikkunattomana päiväpaisteen pilkistellessä väljistä saumoista sisälle.
Tönnen työ edistyi tavattoman joutuisasti, mutta se ei ollut huolellista. Hänen hirtensä eivät olleet veistettyjä, tuskinpa kolottujakaan. Permannon hän pani halkaistuista nuorista puista. Siitä tuli hyvin rosoinen ja notkuva. Sillan alla rehoittavat kanervat pistivät kiellettyjä, punaisia kukkaterttujaan lattian raoista sisään, sillä vuosi oli jo kulunut siitä, kun Tönne makasi Atle kuninkaan kummun takana, ja muurahaiset puursivat ulos ja sisälle tarkastellen tätä hataraa ihmistyötä.
Mutta Jofridin mielessä pyöri alati näinä päivinä, meni hän minne tahansa ajatus, että hänelle siellä pirttiä pystytettiin, hänelle tuonne kanervakankaalle omaa kotia laadittiin. Ja hän tiesi, että ellei hän sinne emännäksi lähtisi, niin hukat ja revot saisivat siellä asustella. Niin paljon hän kumminkin Tönneä tunsi, että kun tämä huomaisi turhaan työtä tehneensä, ei hän ikinä muuttaisi uuteen pirttiin. Hän, raukka, itkisi kuullessaan, ettei Jofrid tahtonut sinne tulla. Siitä sukeutuisi taas hänelle suru, yhtä suuri kuin hänen äitinsä kuolema. Mutta itseänsäpähän siitä saisi syyttää, kun ei ollut ajoissa häneltä kysynyt.
Hän mielestään kyllä oli antanut Tönnelle viittauksia sillä, ettei auttanut tätä tuvan rakentamisessa, vaikka hänen mielensä kumminkin siihen paloi. Aina kun hän näki pehmeää, valkeaa sammalta, halutti häntä keräillä sitä harvojen seinien tukkimiseksi. Mielellään olisi hän auttanut Tönneä takan muuraamisessa, sillä niin kuin tämä siinä menetteli, tulisi kaikki savu salpautumaan pirttiin. Mutta oli yhdentekevää, millaista jälkeä tuli, sillä eipähän siellä kumminkaan koskaan ruokapadat kiehuisi eikä juomapanos kuohuisi. Harmillista kumminkin oli, ettei se tupa milloinkaan tahtonut unehtua mielestä.
Tönne teki työtä hehkuvalla innolla, varmana siitä, että Jofrid ymmärtäisi tarkoituksen, kunhan pirtti vain valmistuisi. Hän ei ajatellut paljon tyttöä. Hänellä oli yllinkyllin tekemistä hakkaamisessa ja rakentamisessa. Aika kiiti hänestä joutuisasti.
Eräänä iltapäivänä, kun Jofrid kulki kankaan poikki, huomasi hän, että tupaan oli tehty ovi ja oli pantu paasi kynnyksen eteen. Silloin hän arvasi, että kaikki mahtoi olla nyt valmista, ja hän tuli hyvin liikutetuksi. Tönne oli kattanut tuvan kukkivilla kanervamättäillä, ja tytön valtasi voimakas halu astua tuon punaisen katon alle. Tönne itse ei ollut uutistalollaan ja Jofrid päätti pistäytyä sisälle. Tupahan oli rakennettu hänelle. Se oli hänen kotinsa. Oli mahdotonta vastustaa halua nähdä sitä.
Sisällä oli hauskempaa, kuin mitä oli odottanut. Lattialle oli kylvetty katajoita. Raikas pihkan ja havun tuoksu tuulahti siellä. Päivänpaiste, joka rosoista ja saumoista pujoittelihen sisälle, levisi valojuovina pirtin poikki. Seinänrakoihin oli pistelty vihantia lehtiä ja liedellä oli vasta hakattu kuusi, Tönne ei ollut muuttanut tupaan vanhoja taloustavaroitaan. Siellä oli vain yksi uusi pöytä ja penkki, jonka päälle oli heitetty hirvennahka.