Mutta samalla hän säikähtyi aika lailla, sillä hänen voitettunsa kalpeni kalpenemistaan ja hänen silmänsä kääntyivät nurin. Hän ei ollut kumminkaan millään tavoin vahingoittunut. Hän vain ei ollut kestänyt mielenliikutusta. Ei ollut konsaan ennen niin ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita riehunut tämän yksinäisen metsäläisen rinnassa. Hän iloitsi tytöstä, oli vihainen ja häpeissään, mutta kumminkin ylpeä tytön väkevyydestä. Hän oli melkein kuin sekaisin.
Roteva, voimakas nainen laski käsivartensa hänen allensa ja nosti hänet ylös. Sitten hän taittoi jäykkiä varpuja kanervikosta ja vitsoi niillä pyörtyneen kasvoja, kunnes veri alkoi vilkkaammin kiertää. Kun miehen silmät kääntyivät päivän valoon, loistivat ne tyytyväisyydestä nähdessään tytön. Hän oli yhä vaiti, mutta käden, jonka tyttö oli kiertänyt hänen ympärilleen veti hän esiin ja hyväili sitä hiljaa.
Nuorukainen oli nälän ja aikaisten vaivojen lapsi. Kuiva, kellahko, laiha ja veretön oli hän. Tyttöä liikutti nähdä häntä niin arkana, miestä, joka kumminkin näytti olevan kolmenkymmenen vaiheilla. Hän ajatteli, että mies varmaankin mahtoi elellä ypö yksin metsässä, koska hän oli niin säälittävä ja kehnosti puettu. Hänellä varmaan ei ollut ketään, joka olisi hänestä huolehtinut, ei äitiä, ei siskoa, ei omaa armasta.
* * * * *
Laaja, armahtavainen metsä levisi kautta korven. Peittäen ja suojaten sulki se syliinsä kaikki, jotka sieltä apua etsivät. Uljaat puunsa pani se pitämään vahtia karhun pesällä ja tiheään pensaikon hämärään sijoitteli se pikkulintusten munilla täytetyt pesät.
Siihen aikaan, jolloin kansa vielä piti orjia, pakeni moni niistä metsään ja he löysivät turvan sen vihreiden muurien sisällä. Se muuttui heille suureksi vankilaksi, jota he eivät uskaltaneet jättää. Metsä piti nämä vankinsa kovassa kurissa. Se pakotti typerät ajattelemaan ja kasvatti orjuudessa tylsistyneet järjestykseen ja rehellisyyteen. Ahkera ainoastaan sai armon elää.
Ne molemmat, jotka toisensa tapasivat nummella, olivat sellaisten metsävankien jälkeläisiä. He kävivät joskus asutuissa, viljellyissä laaksoissa, sillä he eivät pelänneet enää joutuvansa orjuuteen, josta heidän isänsä olivat karanneet, mutta mieluimmin he vaeltelivat salon siimeksessä. Metsämiehen nimi oli Tönne. Vakituisena ammattinaan teki hän perkkaustöitä, mutta hän oli osava muussakin. Hän kokoili tervaksia, poltti tervaa, kuivasi tauloja ja metsästeli usein. Tanssija-tyttö oli nimeltä Jofrid. Hänen isänsä oli sydenpolttaja. Tyttö laittoi vastoja, poimi katajanmarjoja, teki olutta valkokukkaisesta suopursusta. Molemmat olivat hyvin köyhiä.
Ennen eivät he olleet koskaan tavanneet toisiaan laajassa metsässä. Nyt tuntuivat kaikki metsäpolut kietoutuneen verkoksi, jossa he risteilivät edes takaisin, voimatta mitenkään välttää toisiaan. Nyt eivät he koskaan osanneet valita tietä, mikä ei olisi vienyt heitä yhteen.
Tönnellä oli kerran ollut suuri suru. Hän oli äitinsä kanssa asunut kauan kurjassa risuhökkelissä, mutta heti mieheksi päästyään hän oli päättänyt rakentaa hänelle lämpimän pirtin. Vapaahetkinään kulki hän metsän hakkuussa, kaatoi puita ja hakkasi ne määrän pituisiksi hirsiksi. Sitten piiloitti hän hirsivarastonsa pimeihin louhikkoihin sammalien ja risujen alle. Hänen tarkoituksensa oli, ettei hänen äitinsä saisi ollenkaan tietää tästä työstä, ennenkuin hän olisi valmis pirtin pystyttämään. Mutta äiti kuoli ennenkuin hän ehti näyttää hänelle työnsä hedelmää, ennenkuin hän ehti näyttää hänelle, mitä oli aikonut tehdä. Hän, joka oli tehnyt työtä samanlaisella innolla kuin David, Israelin kuningas, kerätessään aarteita herran temppeliä varten, suri nyt ylenmäärin katkerasti. Hän menetti koko halunsa uutisrakennukseen. Risumaja oli hänelle kyllin hyvä, vaikka se oli tuskin eläimen luolaa parempi.
Kun nyt tässä miehessä, joka näihin asti oli oleskellut aina yksin, heräsi halu hakea Jofridin seuraa, merkitsi se ilmeisesti sitä, että hän mieli tyttöä armaakseen ja morsiamekseen. Jofridkin odotteli joka päivä, että hän puhuisi hänen isälleen tahi hänelle itselleen asiasta. Mutta siihen ei Tönnellä ollut kykyä. Sekin todisti hänen kuuluvan orjasukuun. Ajatukset kulkivat hitaasti hänen aivoissaan, niinkuin aurinko kiertää taivaan kantta. Ja hänen oli vaikeampi muodostaa ajatuksiansa sujuvaksi puheeksi kuin sepän takoa rannerengas vierivistä hiekkajyväsistä.