Tällä välin jatkoi tyttö tanssimistaan ja pyörähteli niin innokkaasti, että kallion rosoihin keräytynyt musta sammal tuprusi hänen ympärillään. Kuiva, vanhanharmaa ja kiiltävä honganjuuri kellotti kanervikossa. Sen hän otti ja pyörähteli sen kanssa. Sälöt sinkoilivat lahoavasta puusta. Tuhatjalkaiset ja pihtihäntäiset, joilla oli pesänsä rakoloissa, viskautuivat pyörälläpäin päivänvaloon, ja kaivausivat kanervikon juuriin.
Kun hulmuilevat helmat heilahtelivat kanervikossa, lehahti sieltä lentoon parvittain pieniä harmaita perhosia. Nämä, joiden siipien sisäpuolet ovat valkeat ja hopeanhohtoiset, kieppuivat kuin kuivat lehdet pyörretuulessa. Silloin välähtelivät ne aitovalkeilta ja oli kuin punainen kanervikkomeri olisi räiskynyt valkoista vaahtoa. Perhoset pysyttelivät hetkisen ilmassa. Niiden hauraat siivet lepattivat niin kiivaasti, että värisuomut irtaantuivat ja kanervikkoon ohuena hopeavalkeana nukkana karisivat. Silloin näytti kuin ilman olisi täyttänyt auringon valaisema tihkusade.
Kaikkialla kanervikossa hyppi heinäsirkkoja, jotka hankasivat takajaloillaan siipiään, niin että ne harpunkielten lailla helähtelivät. Ne pysyttelivät hyvässä tahdissa ja olivat niin hyvin harjoitetut, että kankaan poikki kulkija luuli pitkin matkaa kuulevansa saman sirkan siritystä, vaikka se väliin oli oikealla, väliin vasemmalla puolella, väliin edessä, väliin takana.
Mutta tanssija ei tyytynyt heidän soittoonsa, vaan hetkisen kuluttua alkoi itse hyräillä jotain tanssitahtia. Hänen äänensä oli kimakka ja käheä. Metsästäjä heräsi lauluun ja käännähti kyljelleen, kohottausi kyynärvarsilleen ja katseli kummun yli tanssijaa.
Hän oli uneksinut, että jänis, jonka hän juuri oli ampunut, oli lähtenyt käpälämäkeen hänen laukustaan ja anastanut hänen nuolensa ampuakseen häntä. Puoli hereillä, unimielissään tähysteli hän tyttöä ja hänen päätään poltti, kun oli maannut auringonpaisteessa.
Tyttö oli roteva ja vahvajäseninen, hän ei ollut kaunis kasvoiltaan, ei kevyt tanssissaan eikä tarkkakorvainen laulussaan. Hänen poskensa olivat pulleat, huulensa paksut ja nenänsä litteä. Mutta hän oli poskiltaan hyvin punakka, hiuksiltaan tuiki tumma, ja hän oli upeavartaloinen sekä voimakasliikkeinen. Hänen vaatteensa, vaikka kehnot, olivat ylen loistavat. Juovikasta hametta koristi punainen päärme ja kirjavat villalankapunoukset seurasivat liivin ompeleita. Muut nuoret neitoset muistuttavat liljoja ja ruusuja, mutta tämä oli kuin kankaan kanerva, voimakas, hilpeä ja kukoistava.
Ilomielin katseli metsämies tuon kookkaan, korean naisen karkeloa punaisella nummella sirittävien sirkkojen ja liehuvien perhosten parissa. Katsellessaan tyttöä nauroi hän niin, että suu levisi korviin asti. Mutta yht'äkkiä tyttö älysi hänet ja jäi hievahtamatta seisomaan.
"Luuletpa kai minua hulluksi", sai hän sanoneeksi. Mutta samalla hän mietti, miten saisi miehen olemaan vaiti näkemästään. Häntä ei haluttanut kuulla kylällä jaariteltavan tanssistaan honganjuuren kanssa.
Metsästäjä oli vähäpuheinen mies. Ei sanaakaan hellinnyt hänen huuliltaan. Hän oli sitä paitsi niin ujo, ettei rohjennut muuta kuin paeta, vaikka hän mielellään olisi viipynyt. Kiireesti sieppasi hän hatun päähänsä ja nahkalaukun selkäänsä ja alkoi laukata pitkin kanervikkoa.
Tyttö tempasi eväsnyyttinsä ja juoksi perästä. Mies oli pieni, kömpelöliikkeinen ja nähtävästi vähäväkinen. Tyttö tavoitti hänet pian ja saadaksensa hänet pysähtymään sivalsi hatun hänen päästään. Oikeastaan miestä olisi haluttanut seisattua, mutta hän oli ujoudesta aivan ymmällä ja siksi hän pakeni kahta kiireemmin. Tyttö kiiti jälestä ja alkoi kiskoa hänen laukkuaan, jota puolustamaan miehen täytyi nyt pysähtyä. Mutta silloin hyökkäsi nainen koko voimallaan hänen kimppuunsa. He painivat ja lopuksi mies kaatui. "Nyt ei hän juorua asiasta", ajatteli tyttö iloissaan.