Rovasti nousi ja astui eukon luo.
"On oikein mitä sanotte", hän virkkoi, "ja tehkää niinkuin itse tahdotte." Ja hän jatkoi, ehdottomasti ikäänkuin itsekseen: "Ne Ingmarilaiset ovat suurenmoisia."
Eukko oikasihen hiukan sanat kuultuaan. Rovastin mielestä hän tällä hetkellä oli kuin koko suvun vertauskuva. Hän ymmärsi mikä se vuossadat toisensa perästä oli antanut näille raskasliikkeisille ja harvasanaisille ihmisille mahdin olla koko pitäjän johtajina.
"Ingmarinsuvun on oltava hyvänä esikuvana kansalle", sanoi vaimo.
"Meidän on näytettävä että me nöyrrymme Jumalan edessä."
KIVIKUMPU.
Oli se vuodenaika, jolloin kanervikko punoittaa. Hiekkakankaalla kasvoi sitä tuuheina päivinä. Mataloista, puisevista rungoista levisi tiheään vihreitä varsia kaarnankovine, kestävine lehtineen ja myöhään kuihtuvine kukkineen. Ne kukat eivät tuntuneet olevan tavallista mehevää kukkaiskudosta, vaan kuivia, kovia suomuja. Varsin vähäpätöisiä ne olivat myös sekä kooltaan että muodoltaan, eikä hajustakaan paljon mihinkään ollut. Aavikon lapsina eivät ne olleet saaneet kehittyä tyynessä, missä liljat levittävät kukkalehtensä, eivätkä rehevässä maaperässä, mistä ruusut ottavat ravintoa upeille kukkalehdilleen. Väripä se oikeastaan ne kukkasiksi tekikin, sillä heloittavan punaisia ne olivat. Värejä muodostavaa auringonpaistetta oli niillä ollut yllin kyllin. Ne eivät olleet kalpeita kellarikasveja, eivät siimestä suosivia sisälläistujia. Terveyden siunattua iloisuutta ja voimaa ylisti koko laaja, kukoistava nummi.
Kanervikko kattoi punaisella vaipallaan karun kedon aina metsän reunaan asti. Siellä kohosi loivalla vuorenharjanteella muutamia ikivanhoja, melkein rappeutuneita kivisiä hautakumpuja. Korkealle kyllä oli kanervikko koettanut hiipiä, mutta oli kumminkin paljaaksi jäänyt halkeamia, joista laajoja, litteitä paasia, särmiä vuoren roukkoisesta pinnasta, tunki esiin. Suurimman kummun alla lepäsi vanha kuningas, nimeltä Atle. Toisien alla lepäilivät ne hänen sotilaansa, jotka olivat kaatuneet suuressa tappelussa tällä kankaalla. Nyt he olivat jo maanneet täällä niin kauan, että kuoleman pelko ja kunnioitus oli jo haihtunut heidän haudoiltaan. Tie kävi heidän lepopaikkojensa lomitse. Yöllä kulkijan päähän ei koskaan pälkähtänyt ruveta tarkastelemaan, istuisiko kummun harjalla puoliyön aikana usvavaippaisia haamuja, jotka äänettöminä odotellen tuijottaen katseleisivat taivaan tähtiä.
Oli säteilevä aamu, kasteraikas ja lämmin. Metsämies, joka päivänkoitosta asti oli kulkenut metsällä, oli heittäytynyt selällensä kanervikkoon Atle kuninkaan kummun taa. Hän nukkui. Hattunsa oli hän painanut silmilleen ja nahkalaukku, josta jäniksen pitkät korvat ja teeren käyrät pyrstöhöyhenet näkyivät, oli hänen päänaluksenaan. Jousi nuolineen oli hänen kupeellaan.
Salolta astelee tyttö eväsnyytti kädessä. Kun hän ehti kumpujen väliselle litteälle kalliolle, ajatteli hän: tässäpä olisi mainio tanssipaikka. Hänessä syttyi palava halu koettaa ja niin laski hän nyytin kädestään kanervikkoon ja alkoi tanssia ypö yksin. Hän ei tietänyt, että kuninkaan kummun takana makasi mies.
Helakan punaisena heloitti kanervikko kirkkaan sinistä taivasta vasten. Muurahaiskorento oli penkonut pesänsä aivan nukkujan kupeelle. Siitä päilyi kissankultakappale säteillen, ikäänkuin se olisi tahtonut sytyttää tuleen kaikki hiekkakankaan vanhat kannot. Metsästäjän päänpohjissa levisivät teerenhöyhenet töyhdön tavoin, niiden metallihohteen välähdellessä tummimmasti purppurasta terässiniseen. Hänen kasvojensa varjottomaan osaan hellitti polttava auringonpaiste, mutta hän ei aukaissut silmiään katsellaksensa aamupäivän loistoa.